Taidetta ja kukkaenergiaa

Pitkä viikonloppu Turussa on puolivälissä ja olemme ottaneet rauhallisesti. Pekka varsinkin. Flunssan tyrkkäsi. Eilen kävimme vihdoin katsomassa Wamissa Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan nejä huonetta -näyttelyn. Hannu Väisänen marsittaa Anna Ahmatovan tarinaa mielenkiintoisella tavalla näyttelyvieraille ja muistuttaa muistamisen tärkeydestä. Pidimme molemmat erityisesti Väisäsen valokuvista ja tila- ja esineinstallaatioista. Näyttely on avoinna vielä muutaman viikon. Kannattaa ehdottomasti mennä jos osuu Turun puoleen. Iltapäiväkahvit kävimme hörppimässä Turun kaupunginteatterin kahvilassa. Uudesta kaupunkikodista on ihanan lyhyt matka kaikkialle.

Sunnuntaina suuntasimme Ruissaloon ja piipahdimme imaisemassa kukkaenergiaa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kevään tulo tuntuu aina tuskallisen hitaalta, mutta onneksi on tällaisia paikkoja missä voi kokea luonnon vehreyttä ja kukkien kauneutta. Kasvihuoneelta jatkoimme Ruissalon kylpylään, missä kävin heittämässä allasuinnin ja porealtaan jälkeen talviturkin meressä. Pekka lueskeli kirjaa ja paranteli flunssaansa kylpylän aulassa kun rouva plutasi sydämensä kyllyydestä.

Huomenna onkin sitten vapun aatto ja meidät on kutsuttu viettämään iltaa laulun ja yhdessäolon merkeissä Kaarinaan. Toivottavasti trubaduurini ääni kirkastuu huomiseksi, jotta pääsemme ottamaan osaa yhteislauluun. Porukan tuntien siellä lauletaan korkealta ja kovaa. Minä taidan osallistua lahjojeni mukaan: kuunnella muita ja aukoa suutani.

Marjaana

Kammottava kanssamatkustaja, lapsellista käyttäytymistä, surkea hotellihuone, märät sukat ja ulosajo

Teimme Pekan bändin keikan vuoksi viikonloppuna pienen tripin Helsinkiin. Hyppäsimme lauantaina Turusta junaan, missä samaan vaunuun kanssamme osui henkilö, joka onnistui aiheuttamaan hämmentävän huonolla käytöksellään tilanteen, missä huomasimme taputtavamme kun kyseinen rouva ohjattiin ulos junasta Karjaalla.

Vaikka yritin varautua verensokerieni todennäköiseen laskuun kantamalla mukanani hedelmiä, niin löysin itseni junamatkan jälkeen nälkäisenä harhailemasta Pasilan Lidlissä tilassa, missä 45-vuotias nainen käyttyäytyi pikemminkin kuin viisivuotias. Onneksi aviomies otti tilanteen haltuun: otti vaimoa kädestä kiinni, kuljetti ohi houkutusten ja keräsi ostoskoriin järkevää syömistä ja minä sentään ymmärsin olla heittäytymättä kaupan lattialle itkupotkuraivoamaan, vaikka mieli teki. Litimärkä sohjo ja vesirapakot olivat vallaneet Pasilan kadut ja saavuimme hotelliin rouvan kengät ja sukat märkinä ja vatsa kurnien. Hotellihuone oli hieman Ruotsinlaivan hyttiä isompi ja sen estetiikka oli suoraan 1990-luvulta. Olin täysin varma, että sänky ei ollut 120 senttiä leveämpi. En tiennyt mitä olin odottanut, mutta huoneen nähtyäni en tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Pekka keskittyi kaivamaan minulle repusta välipalaa, vakuutteli sängyn olevan ainakin 140-senttinen ja mietti miten kenkäni saadaan kuiviksi ennen illan rientoja. Välipala ja pieni lepohetki auttoivat ja hetken päästä olimmekin jo hotellin viihtyisässä aulabaarissa ja minä riemuitsin sieltä löytämästäni kimppakutimesta, johon neuloin hymyssä suin pari kierrosta. Mikä ihana idea!

Illan tilauskeikka oli yksityistilaisuudessa ja illasta muodostuikin todella hauska: tapaaminen bändiperheen kesken pitkästä aikaa oli ihana ja juhlaohjelmasta nauttiminen yllätti minut todella iloisesti. Aamulla en vielä tiennyt jammaavani letkassa Palefacen tahdissa ventovieraiden ihmisten keskellä. Ja miten ylpeä olinkaan Transkaakosta, joka veti taas kerran hienon setin. Kävelimme puolen yön aikaan lähellä olevaan hotelliin ja meillä oli tosi kiva fiilis. Ihanat ihmiset ja musiikki ovat ihmeellisiä asioita.

Aamulla totesimme nukkuneemme hyvin ja myönsin että sänky oli oikein mukava ja riittävän leveä. Hotellin aamiainen oli mainio ja minua nauratti edellisiltapäivän surkeuteni. Seuraavaksi suuntasimme Ateneumiin, missä näimme rakkaan ystävämme ja ihastelimme Suomen taiteen tarina -näyttelyn upeaa ja erilaista esillepanoa. Klassikkoteokset olivat saaneet rinnalleen tuntemattomampia teoksia ja ne oli pantu näytille uudella ja inspiroivalla tavalla. Olimme kaikki kolme todella vaikuttuneita.

Juuri kun olimme saaneet kierroksemme tehtyä Ateneumiin tuli palohälytys ja meidät johdatettiin ilman ulkovaatteita ulos kadulle. Emme kuitenkaan jääneet kärvistelemään sinne ja odottamaan tilanteen kehittymistä, vaan suuntasimme viereiseen kahvilaan, missä seuraamme liittyi nuori taiteilijaystävämme, jonka kanssa inspiroivat keskustelut jatkuivat vielä herkullisen brunssin äärellä Sandrossa.

Illan suussa hyvästeltyämme ystävämme hyppäsimme Turun junaan ja totesimme reissun olleen oikein onnistunut ja monella tavalla hauska ja mukava: musiikkia, taidetta, ystäviä, ihania keskusteluja, viiniä, herkullista ruokaa ja rakkautta&huolenpitoa.

Marjaana

Taiteilijatreffeille itseni kanssa

Julia Cameronin legendaarinen opus Tie luovuuteen vannoo kahden harjoitteen nimiin. Toinen on päivittäinen tajunnanvirranomainen kirjoittaminen heti herättyään ja toinen on taiteilijatreffit itsensä kanssa. Koska käyn aamuisin Sarasvuon kanssa lenkillä pari kertaa viikossa (tai jatkan käymistä taas huomenna) ja rakastan nukkumista, niin en edes yritä aamukirjoittamista ennen kesälomaa, mutta päätin alkaa hemmotella itseäni näin helmikuun alkaessa taiteilijatreffeillä. Julia Cameron antaa hyvin vapaat kädet taiteilijatreffien sisältöön, mutta pääasiallisena tavoitteena on laatuaika itsensä kanssa. Olen tehnyt tämänkaltaisia sessioita itsekseni silloin tällöin oikeastaan siitä lähtien kun erosin ensimmäisestä liitostani, mutta nyt kun molemmat poikani ovat täysi-ikäisiä ja lentämässä pikkuhiljaa pesästä, niin päätin aloittaa säännölliset, viikottaiset, etukäteen suunnittelemani taiteilijatreffit.

Cameronin ajatus on että oli kysymys sitten elokuvasta, konsertista, valokuvaamisesta, taidenäyttelystä tai mistä tahansa elämyksestä, niin se pitää kokea itsekseen ilman seuralaista. Ystäväni muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen on kirjoittanut Cameronin opeista inspiroivan tekstin, klik.

Vuoden ensimmäisen taitelijatreffini sisällöksi valitsin Heli Laaksosen runoillan Emil Cedercreutzin museolla. Runoillan lisäksi museolta löytyy vielä muutaman viikon ajan myös Heli Laaksosen kuvataidetta näyttelystä Rakas, kutsusin meil 100 viarast. Ilta oli inspiroiva, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka olen seurannutkin Laaksosen tuotantoa ja uraa, niin myös ensimmäinen kerta kun olin katsomassa häntä livenä.

Haen taiteilijatreffeillä itselleni lisää buustia työhöni ja vapaa-aikaani, mutta myös parisuhteeseemme. Vaikka minulla onkin nykyään malttia vaikka muille jakaa, niin levoton perusluonteeni ei ole kadonnut mihinkään. Tylsistyn edelleen helposti ja se, että olen levollinen, inspiroitunut ja että minulla on hyvä olla itseni kanssa ei voi olla näkymättä parisuhteessamme positiivisesti.

F