Vuosien suunnittelun jälkeen unelma toteutui: yö saaressa keskitalvella

Olen puhunut koko yhdessäolomme ajan siitä, miten me sitten joskus hiihdetään saareen ja ollaan mökillä  yötä. Ensin lapset olivat liian pieniä, sitten liian isoja mukaan otettavaksi, sitten ei ole ollut kunnon jäitä tai muuten vaan unelma hautautui muiden tekemisten alle. Mutta eilen se sitten tapahtui. Minullahan on ollut koko viikko hiihtolomaa ja Pekkakin otti perjantain vapaaksi, joten pääsimme matkaan jo aamulla.

Lainasimme veljeltäni ahkion johon saimme kätevästi kaikki varusteet yöllistä seikkailuamme varten: untuvapeitot, lämmintä vaatetta ja syötävää&juotavaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kaikki tuttu oli kietoututunut valkoiseen lumipukuun saapuessamme meren rantaan. Hihkuimme riemusta noustessamme suksien päälle ja asetellessamme aurinkolasit silmillemme. Meren jää kestäisi tällä hetkellä mainiosti myös autoilun, mutta unelmaamme kuului ehdottomasti nimenomaan jään yli hiihtäminen. Hiihtomatkamme ei ollut pitkä ja sää oli aivan täydellinen, joten olimme aivan tohkeissamme saavuttuamme mökille. Ensitöiksemme yritimme saada lämpöä mökkiin: päätimme selviytyä sähköpattereilla, koska kylmän ja vanhan savupiipun kuumentaminen tuntui hieman uskaliaalta.

Kiertelimme tutut paikat mökillä ja teimme pienen kävelylenkin jäällä. Näimme muuten merikotkan lähempää kuin koskaan aikaisemmin ja nautimme saariston talven karusta kauneudesta. Kuuma glühwein ja bouillabaisse maistuivat pakkasen ja reippailun jälkeen taivaalliselta. Mökki ei vain tuntunut lämpenevän. Onneksi ranta-aitasta löytyi irtopatteri, jonka Pekka raahasi makuukamariimme tuomaan lisälämpöä. Virittelimme ikkunaan viltin ja pidimme oviverhon visusti kiinni. Illan suussa laitoimme ulos vielä nuotion ja paistoimme bratwurstit, jotka maistuivat niin hyviltä sämpylöiden välissä sinapilla höystettynä. Illalla joimme vielä kuumat rommikaakaot ja sujahdimme vilpoisaan petiin. Meitä nauratti kun halailimme ja yritimme lämmittää toisiamme kylmähkössä yösijassamme. Tässähän on ihan loistava parisuhdevinkki: jos läheisyyttä ei ole tarpeeksi, niin painukaa yhdessä jonnekin paikkaan, missä on ihan helvetin kylmä ja pitäkää sitten toisenne lämpimänä! Se ei nimittäin onnistu ilman läheisyyttä ja fyysistä kontaktia.

Toiset lähtivät hiihtolomaksi etelän lämpöön, toiset luksushotelleihin ja jotkut alpeille harrastamaan oikeaa extremeurheilua. Meidän pikainen wannabe-extrememökkireissumme toimi ihan samalla tavalla kuin kunnon irtiotot. Teimme yhdessä jotakin epätavallista, mistä pidimme kumpikin ja mitä on hauska muistella jälkikäteen…

Mutta  seuraavaksi on kyllä jonkin luksuksen vuoro!

Marjaana

Taiteilijatreffeille itseni kanssa

Julia Cameronin legendaarinen opus Tie luovuuteen vannoo kahden harjoitteen nimiin. Toinen on päivittäinen tajunnanvirranomainen kirjoittaminen heti herättyään ja toinen on taiteilijatreffit itsensä kanssa. Koska käyn aamuisin Sarasvuon kanssa lenkillä pari kertaa viikossa (tai jatkan käymistä taas huomenna) ja rakastan nukkumista, niin en edes yritä aamukirjoittamista ennen kesälomaa, mutta päätin alkaa hemmotella itseäni näin helmikuun alkaessa taiteilijatreffeillä. Julia Cameron antaa hyvin vapaat kädet taiteilijatreffien sisältöön, mutta pääasiallisena tavoitteena on laatuaika itsensä kanssa. Olen tehnyt tämänkaltaisia sessioita itsekseni silloin tällöin oikeastaan siitä lähtien kun erosin ensimmäisestä liitostani, mutta nyt kun molemmat poikani ovat täysi-ikäisiä ja lentämässä pikkuhiljaa pesästä, niin päätin aloittaa säännölliset, viikottaiset, etukäteen suunnittelemani taiteilijatreffit.

Cameronin ajatus on että oli kysymys sitten elokuvasta, konsertista, valokuvaamisesta, taidenäyttelystä tai mistä tahansa elämyksestä, niin se pitää kokea itsekseen ilman seuralaista. Ystäväni muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen on kirjoittanut Cameronin opeista inspiroivan tekstin, klik.

Vuoden ensimmäisen taitelijatreffini sisällöksi valitsin Heli Laaksosen runoillan Emil Cedercreutzin museolla. Runoillan lisäksi museolta löytyy vielä muutaman viikon ajan myös Heli Laaksosen kuvataidetta näyttelystä Rakas, kutsusin meil 100 viarast. Ilta oli inspiroiva, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka olen seurannutkin Laaksosen tuotantoa ja uraa, niin myös ensimmäinen kerta kun olin katsomassa häntä livenä.

Haen taiteilijatreffeillä itselleni lisää buustia työhöni ja vapaa-aikaani, mutta myös parisuhteeseemme. Vaikka minulla onkin nykyään malttia vaikka muille jakaa, niin levoton perusluonteeni ei ole kadonnut mihinkään. Tylsistyn edelleen helposti ja se, että olen levollinen, inspiroitunut ja että minulla on hyvä olla itseni kanssa ei voi olla näkymättä parisuhteessamme positiivisesti.

F

Siirappista ja imelää

Otsikon adjektiivit voisivat liittyä tietysti myös jouluruokiin, mutta ajattelin kyllä kirjoittaa siitä että intohimoisen parisuhteen kuuluukin olla siirappista ja imelää.

Kysyimme eräältä ystävältä, jonka tiesimme kuunneelleen THE radio-ohjelman että miltä se oli hänen mielestään kuulostanut. Herra vastasi positiivisen rakentavasti ja analyyttisesti, mutta totesi loppuun että olihan se vähän siirappista.

Ja hän oli täysin oikeassa. Meidän parisuhteemme on siirappista, mikä kuului myös radio-ohjelmasta, missä olimme haastateltavana. Joululomammekin oli varsinainen rakkausloma. Kyhnytimme toistemme kainalossa kuin kyyhkyset ikään ja suutelimme tuntitolkulla. Olemme todenneet että elämästämme tehtyä elokuvaa ei pystyisi kukaan katsomaan, niin sokerinen se olisi.

Mutta sellaista intohimoinen parisuhde on: siinä kosketetaan toista hellästi, himokkaasti ja kauniisti, ei ilkeillä, vaan kohdellaan toista kannustavasti, kunnioittavasti ja ihaillen. Yhdessäolo on intensiivistä ja mutkatonta, mutta inspiroivaa! Tämän kaltainen yhdessäolo vaatii mielestäni myös selkeää erillään oloa. Meillä se onnistuu helposti sen vuoksi että elämme arjen eri osoitteissa, mutta huomasimme ottavamme toisistamme etäisyyttä aina välillä myös loman aikana. Syventyminen kirjaan, tv-sarjaan tai valokuvaamiseen antoi vaadittavan erillisyyden tunteen, minkä jälkeen toisen kohtaaminen intohimoisesti taas onnistui.

Intohimon ruokkimiseen on myös muita konsteja kuin erillään olo. Kokeilimme loman aikana myös miniselibaattia. Sovimme siis yhdessä että pariin päivään intiimi yhdessäolomme ei mene loppuun asti. Tämä ihmiskoe ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta se oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin. Kannattaa kokeilla. Ihmisen mieli on merkillinen.

Ei yhdessäolomme tietenkään koko ajan ole intohimoa pursuavaa. Se on usein myös ihan tavallista. Me istumme ruokapöydässä ja syömme ja samalla päivittelemme maailmanmenoa tai tarkkailemme pihapuussa keikkuvaa mustarastasta. Joskus toinen puhuu jostakin asiasta, ja toinen ei kuuntele yhtään. Joskus äidymme myös valittamaan. Nalkuttamisen ja riitelyn olemme kuitenkin saaneet kitkettyä tästä ihmissuhteesta oikeastaan täysin pois, mutta välillä kyllä naljailemme toisillemme.

Pääsääntöisesti parisuhteemme on kuitenkin täynnä rakkautta ja intohimoa. Ja se ei todellakaan vaadi älyttömästi työtä ja vaivaa, mutta tiedostamista ja tietyllä tavalla toimimista kylläkin. Kun on elänyt näin jo kohta kymmenen vuotta, niin sitä on tullut ahneeksi. En todellakaan halua luopua saavutetuista eduista, vaan haluan nauttia makeasta elämästämme niin kauan kuin hengitän ja sydämeni lyö.

F

Uusi vuosi tuo tullessaan uutta ja vanhaa

Vuosi vaihtui mukavasti ystäväperheen kestitettävänä ja heräsimme tänään aamulla uuteen vuoteen pirteinä ja tyytyväisinä. Kymmenen päivän loma on tehnyt meille molemmille hyvää. On ollut aikaa keskustella, tehdä suunnitelmia, pelata Scrabblea, hoitaa to do -lista tyhjäksi (omakotitalossa riittää aina kaikkea pientä puuhattavaa), rakastella, syödä hyvin, lueskella, tavata perhettä, ystäviä ja sukulaisia – ja ennen kaikkea vaan olla.

Minulla on hyvä tutina tämän vuoden suhteen. Aloitimme syksyllä säännölliset uimakeikat (kaksi kertaa viikossa) ja jatkamme niitä myös tänä vuonna. Tarkoitus on lisätä vielä kävely+jumppa (minulla) ja pyöräily (Trubaduuri) mukaan kuvioon. Tämän vuoden suunnitelmissa on luopua toisesta autosta, mikä pakottaa T:n kaivamaan fillarin naftaliinista ja jatkossa hoitamaan liikkumisen Turussa polkemalla tai kävellen. Terveellisemmät elintavat ovat fokuksessa siis myös meillä.

Yön aikana oli satanut lunta ja ulkona oli tavattoman kaunista. Kiskoimme aamupalan jälkeen ulkovaatteet yllemme ja teimme pienen kävelylenkin. Minä laitoin kuulokkeet korville ja kuuntelin Jari Sarasvuon Aamulenkki-podcastin kävellessämme. Trubaduuri sai nauttia hiljaisuudesta, minun keskittyessäni Jarin juttuihin. Tämän aamun yksi sisältö oli, että kaikki kokevat kipua, mutta kärsimys on valintaa. Olen niin samaa mieltä. Taidan hypätä Jarin mukaan aamulenkille toistekin.

Tämän vuoden suunnitelmista on lyöty liikunnan lisäämisen lisäksi lukkoon ainakin matka Wieniin keväällä, kesä saaressa ja monta hyvää kirjaa. Minulla on tarkoitus panostaa myös puutarhan laittamiseen ja onhan meillä myös ylioppilasjuhlat tulossa.Wienin lisäksi haluan tänä vuonna käydä monessa kotimaisessa kulttuurikohteessa – erityisesti haluan vierailla taiteilijakodeissa. Haluaisin käydä myös monen vuoden tauon jälkeen Tukholmassa. Ja sinne Amsterdamiinkin mieli halajaa. Katsotaan minne kaikkialle me oikeasti päädymme.

Blogin kirjoittamista aiomme jatkaa, sillä olemme edelleen sitä mieltä että onnellinen ja intohimoinen parisuhde on keskeinen hyvän elämän elementti. Pidämme blogia itsekkäistä syistä, mutta olemme ikionnellisia jos edes joku inspiroituu teksteistämme.

Trubaduuri lähtee huomenna aamulla Turkuun ja arki palaa hiljalleen elämäämme. Hyasintista ja joulukuusesta lähtee vielä vieno tuoksu. Esikoinen luopui ponnaristaan ja parrastaan armeijaa varten. Käsillämme on paljon lähtemista ja haikeutta, mutta myös jatkuvuutta ja iloa. Kyllä vuoden vaihtumisesssa jotakin taikaa on.

F

Lahjaton joulu – taas kerran

Me emme anna toisillemme lahjoja. Ei koskaan. Ei edes jouluna – tai hääpäivänä. Tämä ei suinkaan johdu siitä että olisimme jotenkin äärimmäisen materiavastaisia ihmisiä. Kyllä meidän huusholliin tavaraa kulkeutuu  lahjattomuudesta huolimatta.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että yhden joululahjan ja muistaakseni yhden syntymäpäivälahjan saamisen jälkeen tajusin miten vastenmielistä puuhaa lahjojen hankkiminen, antaminen ja ennen kaikkea niiden saaminen Trubaduurille ovat. Vapautin hänet siis lahjojen antamisesta – ja samalla myös itseni.

Lahjat ovat yksi tapa huomioida toista ihmistä, mutta onneksi on myös muita tapoja. Vaikka T ei käärikään yhtään yllätystä minua varten, niin huomiota saan kyllä yllin kyllin. Ehkä tämän vuoksi lahjat ovat menettäneet parisuhteessamme merkityksensä.

Meillä on tapana hommata jouluksi jotain uutta kotiin – joskus teen hankinnan yksin ja joskus lähdemme ostoksille yhdessä. Ostokset tehdään yleensä joulun alla ja jouluaattona keskitymme hyvään ruokaan ja yhdessäoloon läheistemme kanssa.

Se että emme hanki toisillemme lahjoja on aiheuttanut välillä pientä kummastusta muissa, mutta tässäkin asiassa uskomme että yksilölliset ratkaisut ovat yksi parisuhteen kulmakivistä. Emme siis osta toisillemme lahjoja, vaikka se on monen mielestä perin outoa. Lahjaton elämä on meille hyvin luonnolllista.  Mutta se, että emme huomioisi toista on täysin poissuljettu vaihtoehto.

F

Parisuhde on erityinen suhde

Perjantaina Hesarissa oli Helena Liikanen-Rengerin kolumni, missä hän kuvaili muutaman ystävättärensä (toinen italialainen ja toinen ranskalainen) tapaa huolehtia parisuhteesta. Toinen naisista pukeutui huolitellusti korkokenkiin ja toinen järjesti erityisen kohtaamisen aviomiehen kotiinpaluun yhteyteen. Osassa kolumnin kommenteissa moinen käyttäytyminen tyrmätään kummallisena teatterina, vanhanaikaisia käyttäytymismalleja vahvistavana ja ulkonäköpaineita lisäävänä.

T kirjoitti myös äskettäin siitä miten pukeutumisella on merkitystä parisuhteen intohimon näkökulmasta, klik.

Jäimme miettimään asiaa kolumnin ja kommenttien pohjalta ja tulimme siihen tulokseen että pointti koko teksissä on kuitenkin se, että jos haluaa intohimon säilyvän parisuhteessa, niin siitä on tehtävä erityinen. Se mikä toimii toiselle, voi olla toiselle suorastaan järkyttävää. Meillä ei rouva kekkuloi korkokengissä ja mieskin vetää verkkarit jalkaan samantien kun saa ulko-oven kiinni perässään. Mutta koska mies sattuu olemaan heikkona vaimonsa antaviin kaula-aukkoihin, niin niihin hän useimmiten sonnustautuu kotioloissa ja juhliin lähdettäessä. Paitsi jos ei tunnu siltä. Joskus rouvan decolteesta ei näy vilaustakaan. Joskus T kaivaa kitaran käteen ja laulaa vaimonsa pyörryksiin. Joskus taas ei. Kysymys ei mielestämme ole teatterista tai toiselle asetetuista vaatimuksista, vaan halusta tehdä tästä ihmissuhteesta erityinen. Ja se että kohtaamme toisemme usein ensisijaisesti seksuaalisina olentoina tekee siitä sellaisen. Seksuaalisuus ja siihen liittyvä nautinto tekevät tästä suhteesta ainutlaatuisen, erityisen merkityksellisen ja voimaa antavan. Emme kumpikaan halua elää parisuhteessa, joka on ystävyyssuhteen kaltainen. Emme väitä etteikö näin voi tehdä, mutta se ei vain ole meidän juttumme.

Tässä ajassa elämisessä on mielestämme erityisen hienoa että olemme kohtuullisen vapaita toteuttamaan itseämme miten haluamme. Helena Liikanen-Renger ei mielestämme esitä vaatimuksia, vaan pikemminkin toteaa ja esittelee vaihtoehtoja. Meidän ystäväpiirissämme naiset pukeutuvat useimmiten maihareihin ja miehiäkään harvemmin nähdään mittatilauspuvuissa. Rakkauden tekoja kuitenkin tehdään puolin ja toisin, koska halutaan tehdä parisuhteesta erityinen. Joku pesee puolisonsa selän, toinen kantaa aamukahvin vuoteeseen, joku lukee runoja ja joku vetää ylleen lateksia. Parisuhde on erityinen suhde jos sen sellaiseksi tekee. Keinoja on varmasti yhtä monta kuin on parejakin. Ja kuka haluaa lähteä suhteesta jossa tuntee itsensä erityiseksi?

F&T