Siirappista ja imelää

Otsikon adjektiivit voisivat liittyä tietysti myös jouluruokiin, mutta ajattelin kyllä kirjoittaa siitä että intohimoisen parisuhteen kuuluukin olla siirappista ja imelää.

Kysyimme eräältä ystävältä, jonka tiesimme kuunneelleen THE radio-ohjelman että miltä se oli hänen mielestään kuulostanut. Herra vastasi positiivisen rakentavasti ja analyyttisesti, mutta totesi loppuun että olihan se vähän siirappista.

Ja hän oli täysin oikeassa. Meidän parisuhteemme on siirappista, mikä kuului myös radio-ohjelmasta, missä olimme haastateltavana. Joululomammekin oli varsinainen rakkausloma. Kyhnytimme toistemme kainalossa kuin kyyhkyset ikään ja suutelimme tuntitolkulla. Olemme todenneet että elämästämme tehtyä elokuvaa ei pystyisi kukaan katsomaan, niin sokerinen se olisi.

Mutta sellaista intohimoinen parisuhde on: siinä kosketetaan toista hellästi, himokkaasti ja kauniisti, ei ilkeillä, vaan kohdellaan toista kannustavasti, kunnioittavasti ja ihaillen. Yhdessäolo on intensiivistä ja mutkatonta, mutta inspiroivaa! Tämän kaltainen yhdessäolo vaatii mielestäni myös selkeää erillään oloa. Meillä se onnistuu helposti sen vuoksi että elämme arjen eri osoitteissa, mutta huomasimme ottavamme toisistamme etäisyyttä aina välillä myös loman aikana. Syventyminen kirjaan, tv-sarjaan tai valokuvaamiseen antoi vaadittavan erillisyyden tunteen, minkä jälkeen toisen kohtaaminen intohimoisesti taas onnistui.

Intohimon ruokkimiseen on myös muita konsteja kuin erillään olo. Kokeilimme loman aikana myös miniselibaattia. Sovimme siis yhdessä että pariin päivään intiimi yhdessäolomme ei mene loppuun asti. Tämä ihmiskoe ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta se oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin. Kannattaa kokeilla. Ihmisen mieli on merkillinen.

Ei yhdessäolomme tietenkään koko ajan ole intohimoa pursuavaa. Se on usein myös ihan tavallista. Me istumme ruokapöydässä ja syömme ja samalla päivittelemme maailmanmenoa tai tarkkailemme pihapuussa keikkuvaa mustarastasta. Joskus toinen puhuu jostakin asiasta, ja toinen ei kuuntele yhtään. Joskus äidymme myös valittamaan. Nalkuttamisen ja riitelyn olemme kuitenkin saaneet kitkettyä tästä ihmissuhteesta oikeastaan täysin pois, mutta välillä kyllä naljailemme toisillemme.

Pääsääntöisesti parisuhteemme on kuitenkin täynnä rakkautta ja intohimoa. Ja se ei todellakaan vaadi älyttömästi työtä ja vaivaa, mutta tiedostamista ja tietyllä tavalla toimimista kylläkin. Kun on elänyt näin jo kohta kymmenen vuotta, niin sitä on tullut ahneeksi. En todellakaan halua luopua saavutetuista eduista, vaan haluan nauttia makeasta elämästämme niin kauan kuin hengitän ja sydämeni lyö.

F

Lahjaton joulu – taas kerran

Me emme anna toisillemme lahjoja. Ei koskaan. Ei edes jouluna – tai hääpäivänä. Tämä ei suinkaan johdu siitä että olisimme jotenkin äärimmäisen materiavastaisia ihmisiä. Kyllä meidän huusholliin tavaraa kulkeutuu  lahjattomuudesta huolimatta.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että yhden joululahjan ja muistaakseni yhden syntymäpäivälahjan saamisen jälkeen tajusin miten vastenmielistä puuhaa lahjojen hankkiminen, antaminen ja ennen kaikkea niiden saaminen Trubaduurille ovat. Vapautin hänet siis lahjojen antamisesta – ja samalla myös itseni.

Lahjat ovat yksi tapa huomioida toista ihmistä, mutta onneksi on myös muita tapoja. Vaikka T ei käärikään yhtään yllätystä minua varten, niin huomiota saan kyllä yllin kyllin. Ehkä tämän vuoksi lahjat ovat menettäneet parisuhteessamme merkityksensä.

Meillä on tapana hommata jouluksi jotain uutta kotiin – joskus teen hankinnan yksin ja joskus lähdemme ostoksille yhdessä. Ostokset tehdään yleensä joulun alla ja jouluaattona keskitymme hyvään ruokaan ja yhdessäoloon läheistemme kanssa.

Se että emme hanki toisillemme lahjoja on aiheuttanut välillä pientä kummastusta muissa, mutta tässäkin asiassa uskomme että yksilölliset ratkaisut ovat yksi parisuhteen kulmakivistä. Emme siis osta toisillemme lahjoja, vaikka se on monen mielestä perin outoa. Lahjaton elämä on meille hyvin luonnolllista.  Mutta se, että emme huomioisi toista on täysin poissuljettu vaihtoehto.

F

Vieras mies tuli taloon

Elämme tällä hetkellä hyvin erilaista vaihetta elämässämme. Minulla on jälkikasvuni kanssa seesteinen aika menossa ja työrintamallakin kohtuullisen vakaata. Trubaduurin tilanne on monella tavalla toisenlainen. Minulla on jotenkin hyvä kutkutus sisälläni jonkin uuden äärellä, mutta samalla monenlaiset epäilykset hiertävät mieltä. Minun ajatukseni pyörivät minussa ja prosessissani. Odotin perjantaina Trubaduuria kotiin kuin kuuta nousevaa etanapannut kolisten ja viinilasit kilisten. Suorastaan puhkuin intoa kaikesta mitä olin kokenut ja ajatellut viikon aikana: niin paljon kaikkea kerrottavaa T:lle – mutta mitä sitten tapahtuikaan?

Taloon astui vieras mies. Hän oli väsynyt, huolissaan, poissaoleva ja jokseenkin välinpitämätön minun prosesseistani. Hän ymmärsi oman tilanteensa paranevan vain kunnon yöunilla. Minulla oli toisenlaiset metodit. Minua nimittäin otti päähän. Sisäinen lapsi minussa tuittuili ja kiukutteli. Jäin mielenosoituksellisesti itsekseni olohuoneeseen ja jatkoin prosessointia viinilasin äärellä, mikä oli jokseenkin tylsää. Päätin kuitenkin olla menemättä T:n viereen ja kipusin yläkertaan nukkumaan. Keskellä yötä heräsin siihen kun valot syttyivät portaikossa ja hetken päästä sängyn vieressä seisoi unenpöpperöinen mies täynnä huolta. T oli herännyt ja tajunnut minun olevan poissa. Ensin hän oli pelästynyt, mutta sitten muistanut miten hänen vaimonsa oli joskus ennenkin suutuspäissään toiminut.

T tuli viereeni ja juttelimme hetken. Oma mies tuntui taas ihan tutulta. Sitten siirryimme yhdessä makuuhuoneeseemme samaan sänkyyn ja jatkoimme uniamme. Aamulla juttelimme kaikki asiat auki. Minua melkein hävetti kimpaantumiseni, mutta toisaalta riemuitsin siitä etten ollut nostanut yöllä sen suurempaa meteliä vaatimuksineni (näin tapahtui vielä suhteemme alkuaikoina muutaman kerran kun tulistuin jostain). T ei olisi nimittäin mitenkään pystynyt omassa olotilassaan antamaan minulle haluamaani huomiota. Nukuttuaan hyvin hän oli kuin eri mies: sai avattua omia asioitaan ja pystyi olemaan avoin minun maailmalleni.

Vierauden tunne, pettyminen, läsnäolottomuus, itsekkyys, väsymys, häpeä, huolet ja monet muut negatiiviset asiat ovat osa parisuhdetta – niin se vain on. Mutta miten näihin kaikkiin asioihin suhtautuu, se ratkaisee onnen määrän ja laadun. Olenko kiukutteleva, itsekäs ja pikkumainen ihminen, joka antaa toisen jyrätä omien tarpeideni yli? Vai olenko ymmärtäväinen ja empaattinen, mutta toisaalta omat rajani tiedostava ja tunteva aikuinen? Ei ihan kauhean vaikea valinta.

F

Kuvat ovat Emil Cedercreutzin museon patsaspuistosta Harjavallasta.

Nauru pidentää ikää ja parantaa parisuhdetta

Pyhämiehet ja vainajien muistopäivä. Miten tämä pariskunta vietti tämän pyhän päivän? Ei. Me emme kiikuttaneet kynttilöitä edesmenneiden isiemme haudalle tai muutenkaan juuri muistelleet maanpäällisen elämän jättäneitä sukulaisiamme, ystäviämme tai tuttaviamme. Me katselimme komedian nimeltä Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja nauroimme.  Paikoin tuntui että leffaa oli venytetty hieman liian pitkäksi, mutta siinä oli useita hillittömän hauskoja kohtauksia. Tämä kertoo yllättävän paljon meidän suhtautumisestamme elämään – ja myös huumorintajustamme. Me emme ole kovinkaan tarkkoja traditioiden ja konventioiden suhteen, paitsi jos tuntuu siltä. Joskus mennään hyvinkin konservatiiviseen tapaan – useimmiten ei.

Usein huumorintaju mainitaan yhdeksi hyveeksi kun puhutaan unelmien  elämänkumppanin ominaisuuksista.  Hyvät ihmiset. Ei se niin mene. Huumorintajun pitää olla samankaltainen kuin itselläsi, jotta siitä tulee tavoiteltava ominaisuus. Jos toinen nauraa kaksimielisyyksille ja toinen innostuu vain ja ainoastaan sanaleikeistä, niin nauru loppuu lyhyeen.

Me emme kumpikaan ole vitsien kertojia. Nauramme elävän elämän kommelluksille, sutkautuksille ja itsellemme. Joskus naurun kirvoittavat fingerporilaiset nokkeluudet tai mustaksi huumoriksi äityvät käänteet. Solsidan on yksi meidän ehdottomista suosikeistamme viihdemaailman tarjoamista humoristisista pläjäyksistä. Suhtaudumme kovin epäilevästi suomalaisten versioon, Onnelaan, mutta ehkä annamme sillekin mahdollisuuden. Myös lakoninen huumori viehättää, mikä on hyvä ominaisuus näin Länsi-Suomessa asuvalle.

Ystäväpiirissämme on muutamia loistavia tarinankertojia, joiden juttuja voisimme kuunnella ikuisuuksia. Nauramme myös toistemme jutuille, mikä on varmasti seurausta läsnäolon tuomasta tiiviistä vuorovaikutuksesta. Toisen puheesta tajuaa sen humoristiset piirteet, vaikka ne olisivat hyvin vaisujakin. Ulkopuoliselle juttujen hauskuus ei välttämättä avaudu ensinkään. Niin ja pieruille nauramme myös. Lähes aina.

Nauru on mahtava asia, joka yhdistää ihmisiä ja ehdottomasti antaa sisältöä parisuhteeseen.

Mille te nauratte?

F&T

solsidan_omslag.jpg

 

30 päivää ilman riitaa

Olemme olleet nyt 30 päivää yhdessä käytännöllisesti katsoen koko ajan. F vietti yhden illan ystävättäriensä seurassa, mutta muuten olemme tehneet lähes kaiken yhdessä. Tottakai olemme puuhastelleet saaressa omiamme, mutta tämä kaikki on tapahtunut kuitenkin muutaman kymmenen neliön sisällä. 

Ja kyllä. Olemme selvinneet ilman yhtään riitaa. Kaksi tapausta ovat olleet kuitenkin hyvin lähellä ajautumista riidaksi: keissit nimeltä matto ja katto. Niistä lisää myöhemmin. Luimme kesän alussa Hesarista jutun, missä käytiin läpi karmaisevia tarinoita asioista, mistä pariskunnat tappelevat lomillaan. Sieltä löytyvät raha, liiallinen alkoholin käyttö, epärealistiset odotukset yhteisestä ajasta ja niin edelleen.

Olemme päätyneet siihen, että yksi keskeinen syy leppoisaan yhteiseloomme on se, että emme missään olosuhteissa sorru pitämään toisen pienintäkään panosta yhteisen onnen eteen itsestäänselvyytenä. F riemuitsee joka aamu T:n keittämästä kahvista ja sanoo sen ääneen! Tosiasia on se, että T:n kahvin keittäminen ei varsinaisesti ole mikään ”issue” yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen, mutta me pidämme sitä sellaisena. Sama pätee toisin päin: T jaksaa ihastella F:n valokuvia, menuita ja kattauksia kerta toisensa perään. Koemme olevamme etuoikeutettuja että saamme olla yhdessä. 

Mutta sitten ne tapaukset matto ja katto.  F oli sitä mieltä että tarvitsemme pienen kaupunkipyrähdyksen kaiken saaristolaiselämän keskelle ja olimmekin jo varanneet hotellin Tampereelta. Tarkoitus oli että ajamme Hämeenkyröstä Tampereelle ja vietämme päivän siellä. Hotelliyön hinta oli T:n mielestä pöyristyttävä, mutta hän ajatteli rouvan tarvitsevan sen. Yön yli nukuttuamme F kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin. Olohuone huusi uutta mattoa ja Tampere-reissun hinnalla sellainen voisi irrota. Hotelli siis peruttiin ja pariskunta lähti matto-ostoksille. Mattoliikkeessä ilmeni melkoinen ristiriita mattoon sijoitettavan summan suruudesta. F näki miten T:n ilme kiristyi summista puhuttaessa. Otimme kotisovitukseen yhden maton, joka oli jo lähtökohtaisesti F:n mielestä järisyttävä kompromissi, mutta saisimmepahan nähdä miltä koko ja tyyli näyttivät. No ei ollut hyvä, mutta selvisi että pienempi koko riittäisi ja tyyli toimii. Ei muuta kuin takaisin mattoliikkeeseen, missä itse asiassa olimme katselleet yhtä mattoa, jossa oli kiva kesäalennus päällä. Mutta jonka kuvittelimme olevan liian pieni. Emme kumpikaan kimpaantuneet koko prosessin aikana, vaikka oli selvää että lähestyimme mattoasiaa hyvin eri lähtöasetelmista. Ostimme siis maton joka oli molempien mielestä todella onnistunut. Laatu, materiaali ja ulkonäkö vastasivat F:n toiveita ja näiden lisäksi T oli valmis maksamaan alennetun hinnan.  Pientä kireyttä oli siis ilmassa koko ajan kun ajelimme edestakaisin kaupungista maalle mattorullien kanssa, mutta riidaksi asti homma ei päätynyt ja lopputulos oli aivan loistava. Prosessissa auttoi huomattavasti että tunnemme toisemme äärimmäisen hyvin. T on hyväksynyt sen,  että F on esteetikko, jonka on saatava kauniita asioita ympärilleen ja F on täysin tietoinen T:n halusta kuluttaa rahaa maltilla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

No, sitten tapaus katto. Talomme matalan osan katolla on tikkaat, jotka ovat lahoamispisteessä ja niillä ei varsinaisesti ole mitään käyttöä. Ne ovat jääneet sinne rakennusajoilta. F mainitsi T:lle että tikkaat olisi varmaankin hyvä ottaa katolta alas. T oli samaa mieltä, mutta sitten hän sai yhtäkkiä päähänsä että asia on aivan valtava. Tikkaista jäisi varmaan reiät kattohuopiin ja niiden korjaaminen ei olisikaan mikään pikkujuttu. F:ää koko asia nauratti, mutta mustat pilvet kerääntyivät T:n pään päälle ja yhtäkkiä hän oli aivan varma että ainakin  puolet lappeen huopapaloista olisi uusittava. F ei lähtenyt yhtään mukaan T:n pirujen maalailuun vaan lupasi selvitellä asiaa. Asia selvisikin parhain päin muutamalla puhelinsoitolla. T:n mieli tekee välillä tepposia ja lasi ei ole puolityhjä tai puolitäysi. Se on täysin tyhjä. Jos F:llä lasi puolestaan läikkyy yli vähän väliä, niin T:n lasi puolestaan tyhjenee typötyhjäksi. Synkät ajatukset vievät miehen hetkeksi mennessään. Suhteemme alussa T:n masentuneet ajatukset ottivat vallan aina välillä, mutta hän on saanut ne hiljalleen hallintaansa. Nykyään mustat pilvet kiertävät meidät lähes tyystin, mutta hetkittäin (onneksi todella harvoin) ne nostavat päätään. Ja silloin F ei lähde niihin yhtään mukaan.

Meillä on vielä viikko yhteistä lomaa jäljellä – katsotaan miten meidän käy… Lupaamme raportoida jos käymme tukkanuottasille loman loppumetreillä.

F&T

Rukinlavan tilalle?

Olin töitteni puolesta jälleen kerran suosikkimuseossani, Emil Cedercreutzin museossa, Harjavallassa. Vein  sinne vieraani, jotka kokivat paikan maagisuuden ensimmäistä kertaa. Sitä on aina hienoa seurata vierestä. Turhaan en ole kehunut.

Emil Cerdercreutzin museon kansantieteellinen esineistö pitää sisällään komean kokoelman rukinlapoja, jotka olivat välttämättömiä agraariyhteiskunnassa. Suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa rukinlavoilla oli myös merkittävä asema kosio- ja kihlalahjana. Tämän vuoksi ne olivat erityisen kauniita ja koristeltuja –  täynnä taidokasta käsityötä ja taiteellista silmää.

Enää ei ole rukinlavoille käyttöä, mutta millä tänä päivänä hurmataan kiintymyksen ja rakkauden tunteiden kohde, kun kädentaitojen merkitys on monin paikoin häviämässä…?

Vai onko sittenkään? Usein saa lukea lehdistä miten suhteen etenemistä edesauttoi, loistava, itse valmistettu ateria.  Onko avokadopasta nykypäivän rukinlapa? Trubaduurin soittotaitto viimeisteli ehdottomasti minun tunteitani. Kädentaitoa sekin. Hänen tekemänsä ruokapöytä ranta-aitassamme saa minut joka kerta sen nähdessäni ihastelemaan mieheni taitavuutta. Pitäisiköhän minun opetella neulomaan villasukkia? Noin niin kuin hurmaamismielessä.

F

rukinlavat

rukinlavat_1

Jäähyväiset vuodelle 2016 – osa I

On aika jättää jäähyväiset vuodelle 2016. Olen istunut koko illan tietokoneella ja kahlannut vuoden aikana ottamiani kuvia ja muistellut kulunutta vuotta, joka on ollut meille molemmille vähintäänkin ikimuistoinen. Juhannukseen mennessä T oli ollut minikiertueella bändinsä kanssa ja olimme juhlineet isosti hänen 50-vuotissyntymäpäivänsä. Minä viimeistelin keväällä opintoni ja  vietin kuukauden Roomassa työssäoppimisjaksolla Villa Lantessa. Juhannuksen olimme Istanbulissa. Näiden suurten tapahtumien lisäksi vietimme monia hienoja hetkiä poikiemme, ystäviemme  ja sukulaistemme kanssa. Kevääseen ja kesään kuuluivat monet ihanat juhlat ja hetket.

No, onko meillä ollut murheita? On ja ei. Sosiaalisen median maailmaan ja varsinkin blogeihin kuuluvat tietynlainen asioiden kaunistelu. Siitä ei kuitenkaan ole tässä kysymys. Parisuhteemme voi hyvin ja poikien kasvettua monet asiat ovat muuttuneet helpommaksi. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni  kuukaudeksi Italiaan. Maamme taloudellisista haasteista huolimatta olemme molemmat säilyttäneet työpaikkamme ja rakkautemme ei ole monista ennusteista huolimatta hiipunut vuosien varrella. Ensi vuonna vietämme viisivuotishääpäiväämme ja yhteisiä vuosia kertyy jo yhdeksän.

Minä kamppailen ylipainoni kanssa edelleen ja kerron heti jos saan siihen liittyvän problematiikan ratkaistua. Asiasta en ole hirveästi  pitänyt ääntä, vaikka ongelma on kohdallani iso ja rassaa myös suhdettamme. Tai lähinnä aiheuttaa ylimääräistä huolta – varsinkin tulevia vuosia ajatellen. Yritän ratkoa asian ennen kuin on liian myöhäistä.

Neljä teini-ikäistä poikaa ovat oma lisänsä tässä kolmen huushollin ja kahden kaupungin uusperhekarusellissä. Kaiken kaikkiaan olemme kuitenkin pärjänneet hormoni- ja aivomyrskyjen keskellä hyvin. Yhteys toisiimme on pysynyt hankalienkin asioiden keskellä.

Olemme monista asioista äärettömän kiitollisia. Ne asiat  näkyvät kuvissammekin. Tärkein ja suurin kiitollisuuden aiheuttaja ovat kuitenkin meille rakkaat ihmiset. He eivät aina kovin isosti näy kuvissa, joita julkaisen mutta he ovat kuitenkin ne tärkeimmät tässä maailmassa.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka teette tästä elämästä elämisen arvoista!

Video nro 1:sen  vuodestamme voit käydä katsomassa täällä: Vuosi 2016 – Osa I.

F

hullunapunaiseen_kollaasi

pekanjuhlat_kollaasi

rooma_kollaasi

Hulluna sinuun!

Kuinka moni tunnustaa ajattelevansa, ainakin hetken, kun lukee lehdestä rakastuneen pariskunnan yhteishaastattelua, että kuinkahan kauan mahtaa tuokin kestää? ”En ole koskaan kokenut mitään tällaista”, toteaa Sami Yaffa Me Naiset -lehden  haastattelussa kertoessaan rakkaudestaan Meeri Koutaniemeen. Saitko kiinni itsesi ajattelemasta pariskunnan ikäeroa ja elämän kompleksisuutta ja miettiväsi tämänkin pariskunnan tulevaa eroa tai  ainakin ristiriitoja, joihin he ihan varmasti kaikesta  huolimatta tulevat törmäämään. Oletko kyyninen rakkauden suhteen? Ei kannattaisi. Rakkaus nimittäin näivettyy kyynisyydessä.

Minä uskon rakkauteen ja nautin tavattomasti lukea tarinoita rakastuneista pareista. Nostan hattua niille, jotka uskaltavat olla isosti onnellisia ja sekaisin rakkaudesta. Niin kuin nyt esimerkiksi Sami Yaffa, sillä me tarvitsemme muistutusta rakkauden voimasta. Toisaalta nostan hattua myös niille, jotka eivät niin hirveästi pidä meteliä rakkaudestaan, mutta huolehtivat ja hoivaavat toisiaan ja suhdettaan vuosikymmenien ajan, ja kasvattavat liudan lapsia ja tekevät vaativia töitään. Ja kaiken keskellä rakastavat.

Meitä oli viime viikonloppuna meidän mökillä neljä pariskuntaa. Kolme näistä pariskunnista on ollut yhdessä reippaasti yli kaksikymmentä vuotta. T ja minä olemme heihin verrattuna nuori pari. Nautin suunnattomasti katsella miten käsi sujahti toisen käteen, kun yksi istahti toisen viereen ja painoi päänsä hellästi tämän olkaa vasten, ja kun erään käsivarret kiertyivät toisen lanteille ja kun suukkoja vaihdettiin. Rakkaudesta ei pidetty meteliä, mutta se oli kaikkien aistittavissa.

Niin  ja sitten Trubaduuri kuiskasi minun korvaani illan kääntyessä yöksi ja meidän käydessä nukkumaan: ”Mä olen ihan hulluna sinuun!”

 

F

PS Kuvat ovat muutaman viikon takaa – silloin kun oli melkein täysikuu… 

Elokuun ilta saaressa

Elokuun ilta saaressa_1

Elokuun ilta saaressa_2

Elokuun ilta saaressa_3

Elokuun ilta saaressa_4

 

 

 

Benvenuto ja arrivederci

Tänään on tunteikas päivä. T saapuu luokseni Roomaan iltapäivällä ja ikävä on jo hirmuinen. Toivotan mieheni enemmän kuin tervetulleeksi ikuiseen kaupunkiin… ”Benvenuto!” Tiedän että tulemme nauttimaan yhteisistä päivistä tässä upeassa auringon täyteisessä ja lämpimässä kaupungissa. Mutta olo on myös haikea, sillä tänään aamulla ystäväni Justus lähti pois Lantesta ja Roomasta. Vietimme eilen illalla hänen läksiäisiään Trasteveressä. Justuksen italialainen ystävä Stefano oli kutsunut joukon ystäviään viettämään iltaa ja samoin teki Justus. Seurueessa puhuttiin italiaa, espanjaa, suomea, englantia ja taisi muutaman ranskan ja saksankin sana  vilahtaa keskusteluissa. Puhetta, naurua, maljoja, hyvää ruokaa ja poskisuudelmia. Ihana ilta.

Justus joutui sanomaan ”Arrivederci Roma!” jo nyt ja minullakin on se pian edessä. Mutta kyllä siinä meille molemmille on tainnut käydä niin, että Rooma on vallanut palan sydämistämme. Eräs seurueen italiatar sanoi että Roomassa asuminen ei ole aina helppoa, mutta jokaisen ihmisen tulisi käydä kerran vuodessa Roomassa. Olen samaa mieltä!

Justuksen tuoretta design-, muotisuunnttelu- ja lifestyleblogia voi seurata täällä. Arrivederci Justus! Nähdään Suomessa.
Rakkaudella Roomasta,

 

F

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Naisena olemisesta

Hyvää naistenpäivää! Minulle naistenpäivä ei ole päivä, jolloin mieheni kantavat minulle kukkia tai poksautan kuohupullon, vaan se on päivä jolloin yleensä pysähdyn pohtimaan omaa (ja siinä sivussa läheisten naisten) naisena olemistani. Itsensä hemmottelemisessa ja lahjojen vastaanottamisessa ei todellakaan ole mitään pahaa. Minun naistenpäivääni ne eivät vain kuulu.

Minun äitini olisi halunnut jatkaa kansakoulusta oppikouluun ja rahoituskin opintoihin olisi löytynyt lapsettomalta sukulaistädiltä. Äitini alaluokkien opettaja oli ollut kuitenkin sitä mieltä tokaluokan todistuksen perusteella sukulaistädin asiaa kysyessä, ettei satsaukseen kannattunut ryhtyä. Äitini kävi kansakoulun ja sitten vielä omasta vakaasta päätöksestään ammattikoulun. 20-vuotiaana hän otti miljoonan markan (silloista rahaa) lainan ja perusti oman sekatavarakaupan. Mentyään isäni kanssa naimisiin hän jatkoi yrittäjänä isäni rinnalla.

Lapsuudenkodissani arvostettiiin kielitaitoa, kulttuurien ymmärtämistä, yritteliäisyyttä ja opiskelua, mutta myös käytännön osaamista ja ongelmanratkaisutaitoja. Omalla kohdallani oli selvää, että jatkaisin peruskoulun jälkeen lukioon ja melko selvää oli myös että jatkaisin yliopistoon. Akateemisen loppututkinnon saaminen ei kohdallani irronnut aivan kivuttomasti ja niiden loppuun saattaminen vaati koko 90-luvun ja kaksi lasta. Yhtäkaikki äitini ja minun ikäero on vain 33 vuotta ja olemme eläneet monella tavalla täysin poikkeavissa todellisuuksissa. Äitini aloitti koulun sodan jälkeen henkisesti ja fyysisesti runnellussa maassa, kun taas minä nousukauden alkuvuosina.

Äitini ja isäni avioliitto oli monella tapaa onnellinen ja jollakin tavoin myös tasa-arvoinen, vaikken koskaan nähnyt isäni esimerkiksi imuroivan… Toisaalta äitini ei koskaan ajanut kuorma-autokorttia ja ryhtynyt kuljetusliikkeessä kuskiksi.

En väitä, etteikö rakenteilla, medialla, yleisellä mielipiteellä, poliittisilla päätöksillä ja ajan hengellä olisi merkitystä esimerkiksi siihen, millaista naisen elämää elän juuri nyt, mutta suurin merkitys on sillä, millaisia ihmisiä löytyy läheltäni. Äitini koulutushaaveet katkesivat kansankoulunopettajan mielipiteeseen hänen ollessa 7-vuotias. 1950-luvun Suomessa oppikoulu oli tie korkeampaan koulutukseen, omaan uraan ja taloudellisesti turvatumpaan elämään. Onneksi oli myös yrittämisen tie, jonka molemmat vanhempani valitsivat.

Minun perheeni on aina tukenut opiskelujani. Isäni olisi kustantanut minun vaihto-oppilasvuoteni (jonka skippasin pelkuruuttani) ja muutenkin erilaisten kokemusten haalimista kannustettiin kotoa. Yhden kesän lukioaikoina tein töitä Tukholman liepeillä ja parantelin ruotsin kielen taitoani.

Minulla ei ole tytärtä, mutta olen pyrkinyt kasvattamaan pojistani feministejä, tasa-arvon kannattajia. Maailmassa on paljon ihmisyyttä koskevaa vääryyttä. Erityisen paljon se kohdistuu lapsiin ja naisiin. Olisi naivia kieltää asia, mutta uskon että askeleet kohti parempaa maailmaa otetaan ensin lähellä. Ihailen niitä ihmisiä, jotka ulottavat osaamisensa ja ymmärryksensä laajemmalti, mutta olen sitä mieltä, että riittää kun sen tekee lähipiirissään.

Olen kiitollinen äärettömän monelle ihmiselle, siitä hyvinvoinnista ja onnesta, mikä minua tällä hetkellä ympäröi. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin  äidilleni, joka on antanut minulle loistavan naisen mallin. Elämän hankaluudet eivät ole katkeroittaneet häntä, hän on aina auttanut minua ja lapsiani ja hän elää tällä hetkellä, 77-vuotiaana, itsensä näköistä naisen elämää ja nauttii siitä. Kiitos, äiti.

 

F

Marja-mummi_1

Marja-mummi_3

Marja-mummi

Marja-mummi_2