Sunnuntain taideretki Saloon

Viikonloppu Turussa on ollut kepeä, pirskahteleva ja iloinen kuin kevätlaitumella teutaroiva varsa. Marraskuun harmaus ei paljon haittaa kun ohjelmassa on ystäviä, musiikkia, hyvää ruokaa, taidetta ja taianomaisia hetkiä rakkaan kyljessä.

Perjantaina olimme kaveriporukalla liikenteessä: ensin syömässä mainiossa Aunessa, sitten Von Hertzen Brothersin keikalla Gongissa ja sitten vielä yömyssyt murun kanssa Turun kodissa. Lauantai hurahti brunssilla ystävien luona ja toipuen perjantain riekkumisesta (lue=valvomisesta).

Sunnuntaiaamun koittaessa olimmekin kaiken humputtelun jälkeen valmiita taiteen äärelle. Olin kuullut paljon hyvää Salon taidemuseo Veturitallista, mutta nyt vasta saimme itsemme liikkeelle ja lähdimme retkelle Saloon tsekkaamaan legendaarisen Elliot Erwittin retrospektiivi-näyttelyä, mikä olikin kerrassaan mainio. Nauroimme hänen hilpeiden ja oivaltavien kuviensa äärellä ääneen.

Erwittin retrospektiiviä luonnehditaan taidemuseon sivuilla seuraavasti:

 ”Näyttelystä nousee esiin Erwittin tuotannon keskeisiä teemoja kuten rantaelämä, elämää kaupungeissa, havaintoja museoissa, koira-aiheita, ja ennen kaikkea ihmisten keskinäisiä suhteita persoonallisuuksineen. Erwitt kuvaa pääasiassa analogisilla, valoa filmille tallentavilla kameroilla kuten Leica tai nuoruudessa Rolleiflex. Hän tarkkailee väsymättä ympäristöään kameran etsimen kautta ja on kehittänyt kyvyn havaita tilanteita jo ennen niiden syntymistä. – Aiheita on kaikkialla, jos on tarkkana. Kuva joka kiinnittää huomion, herättää tunteita, saa ajattelemaan, nauramaan tai itkemään, on hyvä kuva, sanoo Erwitt.”

Salon Veturitalli on 4. helmikuuta asti täynnä hyviä kuvia.

F

Nähdään taas!

Tänään jätimme hyvästit saaristolaiselämälle tältä vuodelta. Jostain syystä mieli ei ollut haikeana tällä kertaa… Ehkä se johtui  siitä, että olemme olleet saaressa niin paljon. Tuntuu hyvältä touhuta välillä muutakin ja kaikkea kivaa onkin luvassa loppusyksyyn…

Eilisen harmauden ja sateen jälkeen auringon kultaama sunnuntai oli erityisen kaunis. Ehkä myös sää vaikutti siihen, että olimme kovin iloisia ja reippaita vaikka hyvästelimmekin mansikkapaikkamme moneksi kuukaudeksi.

Ensi keväänä nähdään taas, rakas mökkimme ja saaristolaiselämä!

F&T

 

Doisneaun Minun Pariisini

Tiedettehän se mustavalkoisen valokuvan suutelevasta pariskunnasta Pariisissa? Sen on ottanut Robert Doisneau vuonna 1950. Kuvahan on lavastettu ja sen tiimoilta on käyty oikeuttakin, mistä voi lukea täältä. Kuva on ikoninen ja siihen ei voi olla törmäämättä Pariisin matkamuistomyymälöissä.  Minusta kuva on mahtava. Turun Taidemuseossa on Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä –valokuvan lisäksi näytillä monta herkullista otosta vielä vajaa kaksi viikkoa 27.8 asti. Menkää ihmeessä katsomaan.

Pidin näyttelystä aivan valtavasti ja olisin voinut tuijottaa Doisneaun tyttärentyttären ohjaaman dokumentin (kesto 77 minuuttia) isoisästään kokonaan ellei meillä olisi ollut Trubaduurin kanssa lounastreffit.

Doisneaun kuvissa on huumoria, rakkautta,   arkea, lapsia, elämää ja tietenkin nykykatsojan näkökulmasta roima annos menneisyyttä.  Kuten näyttelyn nimikin Minun Pariisini kertoo, kaikkien noiden teemojen näyttämönä on Pariisi.

Työni on jakaantunut syyslomaan saakka siten, ettei minulla ole opetusta tiistaisin. Olen päättänyt käyttää nuo ihmeelliset päivät  tekemällä kaikkea mahdollista kaunista ja hyvää niin itselleni kuin muillekin, esimerkiksi käymällä taidemuseossa ja lounastreffeillä mieheni kanssa. Elokuinen tiistai Turussa oli kaunis, kävelin hipahtavassa mekossani korikasseineni ja hymyilin. Doisneaun tapa katsella maailmaa tarttui minuun. Elämä ei oikeasti ole niin kauhean vakavaa…

Muuten. Mamin lounas ei pettänyt tälläkään kertaa.

 

F

Doisneau_Turku

Doisneau_Turku_1

Doisneau_Turku_2

Doisneau_Turku_3

Doisneau_Turku_4

Doisneau_Turku_5

Doisneau_Turku_6

Doisneau_Turku_7

Doisneau_Turku_8

Doisneau_Turku_9

Doisneau_Turku_10

Doisneau_Turku_11

Doisneau_Turku_12

Doisneau_Turku_13

Doisneau_Turku_14

 

 

Sisustuskuvaukset

Olipa mainio päivä eilen! Saimme saareen vieraaksemme valokuvaaja Frida Steinerin, joka on monelle tuttu upeasta Visualaddict-blogistaan ja monista sisustuslehdistä. Tutustuimme toisiimme Rooman matkalla alkukesästä ja silloin syntyi idea, että Frida voisi tulla stailaamaan ja kuvaamaan ranta-aittamme. Frida on Porista kotoisin ja olemme 70-luvun alussa syntyneitä kumpikin: yhteisiä tuttuja löytyi vaikka millä mitalla ja hauska yhteensattuma oli myös se, että edesmennyt isäni oli tuttu Fridan isälle.

Haimme Fridan aamupäivällä rannasta ja siellä hän odotti meitä kameroineen ja kukkapuskineen. Aamuvirkku kun on, hän oli jo ehtinyt kuvailla vaikka mitä. Matka saareen taittui kovassa aallokkossa ja tuulessa, mutta vieraamme tuntui vain nauttivan pienestä höykytyksestä ja merituulesta.

Olin kerännyt mökiltämme kaikenlaista tavaraa, joita voisi käyttää kuvauksissa ja nauroinkin Fridalle että stailaaminen on kuin nukkekotileikkiä, mutta vähän isommassa koossa. Oli hauska seurata Fridan työskentelyä ja auttaa häntä parhaani mukaan. Olen itsekin yrittänyt kuvata aittaamme, mutta ammattitaitoni ei aivan ole riittänyt, sillä sisustuskuvaaminen on ihan oma taiteenlajinsa – stailaamisesta puhumattakaan.

Trubaduuri vetäytyi touhuamaan omiaan kun me kaksi mietimme esineiden ja kukkien sijoittelua ja kuvakulmia. Frida työskentelee freelance-kuvaajana joten kuvien ja jutun julkaisupaikkaa ei tiedä vielä, mutta kerron sen heti kunhan asia selviää…

Trubaduuri ja minä pääsimme myös loppumetreillä kuviin, kun Frida otti vielä meistä mahdollisesti juttuun liitettävät henkilökuvat. Yllättäen T:llä on kitara kädessään ja norjalainen villapaita yllään ja minä posetan mustissani.

Kiitos Frida vielä kerran vierailusta! Tuskin maltan odottaa lopullista juttua kuvineen. Fridan blogista voi lukea hänen ajatuksiaan visiitistään meille: klik.

F

 

 

Ensemblea kuumassa ja kauniissa Roomassa

Tiedättehän mitä tarkoittaa termi ensemble? Yleensä se liitetään teatterin tekemiseen, mutta koen sen koskettavan mitä tahansa luovaa työskentelyä, mikä tehdään porukalla pienessä hurmoksessa.

Viisihenkinen ryhmämme koki Roomassa pienimuotoisen ensemblen. Teknisesti ryhmämme koostui kahdesta valokuvauksen opettajasta, kahdesta ammattitutkintoa suorittavasta valokuvaaja-aikuisopiskelijasta ja minusta. Asuimme yhdessä, söimme yhdessä, teimme töitä yhdessä – koko ajan taustalla oli tieto siitä, että olemme tekemässä jotain ainutlaatuista aivan erityisessä ympäristössä. Lopputuloksen tulette näkemään jonain päivänä valokuvapainotteisessa kirjassa, jonka Suomen Rooma-instituutti tekee yhdessä Sataedun valokuvauskoulutuksen kanssa. Tekemämme valokuvausmatka oli jo kolmas ja samalla myös viimeinen. Kuvat ovat nyt otettu ja prosessi etenee askel askeleelta kohti julkaisua.

Idea visuaalispainotteisesta julkaisusta syntyi minun ollessani valokuvaajaharjottelijana Villa Lantessa viime vuoden keväänä, ja on uskomattoman upea kokemus päästä osalliseksi seuraamaan koko prosessia. Tuskin maltan odottaa lopputulosta.

Tämä oli kolmas kertani Roomassa ja tunteeni tätä eriskummallista kaupunkia kohtaan vain syvenevät kerta toisensa jälkeen. Pysyttelimme ryhmämme kanssa  koko reissun ajan Trasteveressä, missä sijaitsi Airbnb-kämppämme ja Gianicolo-kukkulan laella Villa Lantessa. Vaikka koimme maantieteellisesti vain pienen osan Roomaan, niin kokemus oli kuitenkin valtava.  Roomalla on sellainen vaikutus, ainakin minuun, mutta olin aistivinani että se koski koko ryhmäämme.

Istun ranta-aitassamme, kirjoitan tätä tekstiä ja yritän jäsennellä viiden päivän matkaamme. Sillä aikaa kun minä olen prosessoinut kokemaani T on rukkailut vesiputkia,  trimmeröinyt mökin heinikkoja juhannusta varten ja laittanut ruokaa – pääasia että hän on antanut vaimonsa olla pöllämystynyt matkastaan. Niin tekee ihminen, joka ymmärtää kumppaninsa sielunelämää.

F

PS Dinnerikuvien takana: Frida by Visualaddict.

 

 

 

Kesän aloitus

Ylioppilasjuhlat onnistuivat hienosti ja säät suorastaan suosivat meitä.  Juhlaväki istuskeli pitkään meidän hipahtavalla lounge-alueellamme ulkosalla ja puheensorina ei meinannut katketa edes T:n laulujen ajaksi. Ylioppilas nautti päivästään ja me muut hänen mukanaan. Yksi etappi nuoren miehen matkalla on takana ja on jännittävää seurata mihin kaikkialle hänen retkensä jatkuvat – todennäköisesti syksyllä ainakin Irlantiin.

Meille kesäkuun alku on aina eloa vähän eri sfääreissä. Trubaduuri jatkaa töitään juhannukseen saakka ja minun työni päättyvät koulujen myötä, paitsi että tänä vuonna teen työreissun Roomaan vielä ennen kesäkuun puoliväliä. Työmatkan sisältö kuitenkin poikkeaa sen verran isosti omasta opetustyöstä, ja koska kohteena on Rooma, niin lähinnä hihkun onnesta. Työryhmämme yöpyy Trasteveressä ja kipuaa päivittäin Gionicolo-kukkulan laelle Villa Lanteen. Luvassa on kuvaamista, kirjoittamista, materiaalien suunnittelua ja hankkeen eteenpäin viemistä. Ja kun kerran Italiassa ollaan – ”La dolce vita” on aina läsnä.

Toisaalta ihana elämä on myös täällä Satakunnan sydämessä. Kurkistelen päivittäin kaikkea mitä pihalla tapahtuu: kielot ovat aloittaneet kukinnan, samoin alppiruusut. Rastas on tehnyt halkopinon päälle pesän ja kaikkialla on ihan huikean vihreää. Kaadan itselleni lasin kylmää valkoviiniä, luen sanan sieltä, toisen täältä, mietin pakkaamista ja etenen asioissa kaikin puolin hitaasti. Eilinen sadepäivä meni yöpaidassa. Kesä on totisesti täällä!

 

F

 

Hulluna punaiseen

”Sininen vetää puoleensa, mutta punainen nappaa heti.” ”Ei värillä väliä, kunhan se on punainen.” Punainen on värinä sen kaltainen, että se ei jätä ketään kylmäksi, monelle se on ”punainen vaate”, jota ei voi sietää esimerkiksi vaatetuksessa tai sisustuksessa.

Minulle punaisen värin merkitys  tuntuu kasvavan koko ajan. Katselin eilen Inhimillinen tekijä -ohjelmaa, missä Kimmo Ohtonen puhui voimaeläimestään karhusta ja ymmärsin, että punaisella värillä on minulle vastaava merkitys. Alle kolmekymppisenä pukeuduin jonkin verran punaiseen ja mennessäni ensimmäisen kerran naimisiin 24-vuotiaana aiheutin pientä kohua maaseudulla sonnistautumalla pompidour-korkoisiin, punaisiin kenkiin valkoisen, muuten hyvin konservatiivisen, hääpukuni kanssa. Mutta esimerkiksi sisustuksessa suosin sinistä ja vihreää.

Erottuamme ensimmäisen aviomieheni kanssa olin  30-vuotias ja tilanteessa, missä käytännöllisesti katsoen kaikki siihen mennessä rakentamani hajosi hetkellisesti, tai ainakin minusta tuntui siltä. En muuttanutkaan ydinperheessä unelmieni omakotitaloon metsän keskelle, vaan ryhdyin rakentamaan uutta kotia kerrostalokolmioon pienten poikieni kanssa.

Kaikki oikeastaan alkoi pienen eteisen punaisesta korkkimatosta. Ainakin luulen niin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun remontoin kolmiota ja päätin että haluan eteiseen syvän punaisen lattian. Kukaan ei estellyt ja punainen väri edusti minulle jollakin tavoin voimaa, itsenäisyyttä, vapautta ja pärjäämistä.

Punainen väri hiipi myös vaatetukseen ja pikkuhiljaa se tuntui ainoalta oikealta tehosteväriltä. Aloitettuani valokuvaamisen vakavammin, huomasin punaisen värin kiinnostavan koko ajan enemmän ja enemmän ja Instagram-tiliämme seuraavat eivät ole voineet huomaamatta, että punainen väri on miltei määrittävä elementti visuaalisuudessa siellä.

Onneksi Trubaduurilla ei ole mitään punaista väriä vastaan ja hän suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti friikkiyteeni. Ja mennessämme naimisiin oli itsestään selvää, että tekisin sen punaisessa puvussa.

Tänään hain postista kirjan, missä punaista väriä käsitellään osana taidetta, ja sen historiaa. Kysymyksessä on Michel Pastoureaun Red – The history of colour. Kirja on lumoavan kaunis ja todella kiinnostava. En tiedä vielä mihin tämä intohimoni punaista väriä kohtaan johtaa, mutta koen sen merkityksen todella isoksi. Ehkä se antaa suunnan koko elämälle niin kuin karhu antoi Kimmo Ohtoselle. Ainakin punainen väri antaa minulle voimaa. Pukeudun punaiseen, koska minusta tuntuu siltä – minulla ei ole tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani, vaikka en täytäkään tämän päivän kauneusihanteita. Punaiset esineet antavat minulle energiaa ja nautin punaisen värin esteettisyydestä aivan valtavasti.

 

F

PS Instagramissa voi seurata punatautiani hastagilla #hullunapunaiseen.

punainen_vari_9

punainen_vari_16

punainen_vari_12

punainen_vari_11

punainen_vari_13

punainen_vari_14

punainen_vari_15

punainen_vari_17

 

 

Ei kolahtanut

Eilen kävimme Turun taidemuseossa Elina Brotheruksen valokuvanäyttelyssä. Teokset olivat vuosilta 1998-2015.

Brotherus on ikätoverini ja yksi kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia valokuvataiteilijoita. Hän on omassa taiteessaan laittanut itsensä likoon varsin perinpohjaisesti. Joidenkin töiden maalauksellisuus ja miljöiden rosoisuus ja jylhyys viehättivät minua, mutta kokonaisuus jätti meidät molemmat kylmäksi. Aina ei kolahda.

 
F

turun-taidemuseo_brotherus

turun-taidemuseo_brotherus_1

Dokkari rakkaudesta, elämästä, kuolemasta ja kirjoittamisesta

Joko olet katsonut Yle Areenasta loistavan dokkarin supperkiinnostavasta kirjailijapariskunnasta Maj Sjöwallista ja Per Wahlööstä? Jos et, niin katso ihmeessä! Pariskunta loi yhdessä käsittämättömän Beck-hahmon rikostarinoineen ja oikeastaan antoi alkusysäyksen koko Nordic Noir -genrelle. Heidän rakkaustarinansa on ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen.

Katsoimme dokkarin joulun alla ja vinkkasimmekin siitä FB-sivuillamme. Trubaduurilla on nyt dokkarin innoittamana hyvää vauhtia menossa kymmenenosainen Beck-romaanisarja – ja  1960-luvulla kirjoitettu  Sjöwall&Wahlöö-tuotanto toimii edelleen.

F&T

PS Ja F on puolestaan täysin hurahtanut asetelmien kuvaamiseen…

sjowall_wahloo