Märkäpuvuissa

Me olemme Pekan kanssa aloittelemassa uutta harrastusta: avovesiuintia. Olemme iloisesti polskineet uimahallissa syksystä lähtien ja voi sanoa että olemme hurahtaneet uintiharrastukseen. Olemme käyneet pääsääntöisesti kiskomassa kilometrin verran kaksi kertaa viikossa ja kunto on noussut kohisten. Jossain vaiheessa havahduimme tosiasiaan,  että uimahallit sulkeutuvat juhannukseen mennessä ja me katoamme saaristoon. Perinteisesti meriveden lämpötila on ollut sen kaltainen että olemme pulahtaneet siellä pikimmiten ja urheileminen ylipäätään on ollut minimissä mökkikauden aikana. Nyt tilanne on muuttumassa, sillä olemme hankkineet täysvarustuksen avovesiuntiin.

Uuden harrastuksen aloitteleminen: varusteiden hankinta ja uimamatkojen suunnittelu on ollut sekä hauskaa että henkisesti kivuliasta. Naisten xl-kokoinen märkäpuku on nimittäin kokoa 42 ja ei ole mitään toivoa, että mahtuisin kyseiseen kokoon tällä hetkellä. Paitsi että kävimme kuitenkin varmuuden vuoksi kokeilemassa eräässä liikkeessä, missä myyjän  naama pysyi peruslukemilla yrittäessäni sonnustautua pukuun Pekan avustuksella kuumassa sovituskopissa.  Loppujen lopuksi meitä kyllä nauratti koko episodi. Toisaalta minua kyllä ottaa koko asia päähän: oletus tuntuu olevan että plus size -kokoiset naiset eivät harrasta vesiurheilulajeja.  Olin jo menettämässä toivoni märkäpuvun suhteen kunnes löysimme brittiläisestä verkkokaupasta kohtuuhintaisen puvun minulle. Nyt meillä kummallakin on märkäpuku, huppu, hanskat ja sukat sekä tietysti uimalasit.

Parasta koko jutussa on ollut se, että olemme molemmat innostuneet jostakin uudesta  jutusta ja on ollut tosi hauskaa ottaa kuviota yhdessä haltuun. Se on tehnyt parisuhteellemme hyvää. Ystävä- ja tuttavapiirissämme on useita vastaavia esimerkkejä. Usein yhteinen harrastus on löytynyt liikunnan parista: sulkapalloa, keilaamista, pyöräilyä, tanssia jne. Yhdessä tekeminen on vaan ihan sikakivaa.

Eilen me sitten pääsimme tositoimiin. Kiskoimme yllemme märkäpuvut ja muut tykotarpeet ja menimme mereen. Märkäpuvun kanssa uiminen oli meille molemmille aivan uusi ja erilainen kokemus. Minä tunsin itseni hieman kahlituksi, kun taas Pekka nautti tavattomasti märkäpuvun kelluttavasta ominaisuudesta. Itse asiassa hän kellui elämänsä ensimmäisen kerran ja oli siitä aivan fiiliksissä. Uimaliikkeet ovat jonkin verran erilaiset kuin ilman märkäpukua ja ympäröivä luonto ja aivan uudenlainen näkövinkkeli tekevät uimisesta aivan uudenlaisen kokemuksen. Tykkäsimme hommasta ihan älyttömästi. Ensi viikonloppuna jatketaan.

Marjaana

 

Arjesta juhlaa

Käsilläni on todella mielenkiintoinen matka itseeni ja ongelmakäyttäytymiseni ytimeen. Eräs kiinnostava oivallus on ollut se, että minulla on valtava tarve tehdä arjesta juhlaa. Minun on vaikea pitää rutiineja yllä, tylsistyn helposti ja haluan elämääni kohottavia asioita – ja paljon. Jokainen järkevä ihminen ymmmärtää, että jos haluaa että käynnissä on koko ajan jonkin sortin bileet ruokineen ja juomineen, niin painonhallinnan kanssa tässä on jonkinasteinen ristiriita. Minäkin alan pikkuhiljaa ymmärtää.

Tosiasia on että vuosikymmenten ajan jatkuneiden mässäilybileiden aika on lopullisesti ohi, jos meinaan saada painoni hallintaan. Minun on löydettävä arkeeni muita kohottavia asioita, joista saan juhlan tuntua arkeeni. Esitin nimittäin itselleni kysymyksen. Onko todella niin tärkeää, että arki tuntuu juhlalta? Ja vastaukseni oli, että on. Mielestäni elämä on liian lyhyt muuhun. Trubaduurihan tekee viikonlopuistani juhlaa pelkällä olemassaolollaan, mutta arjesta minun on selviydyttävä itsekseni.

Prosessi on vielä kesken, mutta olen jo tehnyt muutamia suunnitelmia ja ottanut askeleitakin siihen suuntaan, että elämäni olisi nautinnollista ja kohottavaa ilman  syöminkejä ja juominkeja. Minulla on onni puolellani. Rakastan nimittäin myös juhlien järjestämistä, en pelkästään juhlimista. Minusta on kivaa suunnitella tarjottavat ja juhlapukeutuminen sekä siivota ja koristella talo juhlia varten. Montako kertaa olen kertonut miten paljon rakastan leikkokukkia? Arkeni pääpaino tulee olemaan vastaisuudessa juhlien esivalmisteluissa. Laihduttaminen, painonpudotus ja -hallinta ovat sen vuoksi kohtuullisen ongelmallinen haaste, että syömistä ei voi lopettaa kokonaan, kuten esimerkiksi  voi tehdä tupakoinnin kanssa. On siis keksittävä keino, miten ruuan energian määrän saa vähennettyä reilusti suhteessa kulutukseen.

Minun on saatava muutos ruokailutottumuksiini ja koska olen päässyt ajatuksissani siihen tosiasiaan että haluan arkeni olevani jonkin sortin juhlaa, niin kaalikeittodieetti ei ole minun ratkaisuni. Syömiseni on muututtava mätöstä  à la carte -annosten kaltaisen ruuan nautiskeluksi. Aion siis panostaa arkiruuan suunnitteluun, raaka-aineisiin ja esillepanoon. Oletteko muuten huomanneet miten tajuttoman hyviä kotimaiset omenat ovat verrattuna tuontiomppuihin?

Pääpaino arjessani tulee kuitenkin olemaan muissa juhlajärjestelyissä. Voi vitsi. Olen ihan fiiliksissä oivalluksestani, joka ei varmastikaan ole uusi, mutta minulle se on tässä hetkessä tuore ja toivoa antava. Minusta ei saa tässä elämässä kurinalaista salikissaa, mutta minulla on mahdollisuus saada painoa alas, nautiskella arjestani ja parantaa elintapojani ja elämänlaatuani ihan huimasti.

F

Kotimaisia omenoita

Kotimaisia omenoita_1

Kotimaisia omenoita_2

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On helppoa olla rakastava kumppani ihmiselle, joka on hyväntuulinen, energinen, hellä ja huomioiva.

Mutta entä jos puoliso kiukuttelee, on kärsimätön, useimmiten omissa ajatuksissaan ja silminnähden tuskainen? Niinpä. Olen ollut viime aikoina enemmän jälkimmäistä sorttia. Ajatukseni pyörivät muutosprosessissani, flunssassani, syömisessäni, liikkumisessa (tai juuri nyt liikkumattomuudessani), rutiineissani ja psykologikäynneissäni. Minussa.

Olen juuri nyt erittäin iloinen, että T asuu viikot poissa kotoa ja saa pitää arkisin lomaa minun elämästäni. Toki keskustelemme joka päivä puhelimessa, mutta yleensä olen suhteellisen hyvällä päällä jutellessamme. Yritän myös viikonloppuisin olla sälyttämättä muutosvastarintaani, kärsimättömyyttäni ja epäonnistumisen pelkoani ja kaikkea muuta kuonaa aviomieheni päälle. Hän on nimittäin täysin syytön olemassaoleviin haasteisiini.

Onneksi olen tajunnut näiden kohta kymmenen yhteisen vuotemme aikana, että rakkautemme on kestävää sorttia ja se ei ihan pienistä hetkahda. Ja sitä paitsi. Olemme luvanneet todistajien läsnäollessa rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö joskus ottaisi päähän toisen luonteenpiirteet, heikkoudet, ärsyttävät tavat tai se, että toinen tuntuu lyövän päätään seinään kerta toisensa jälkeen.

Olen kiitollinen aviomieheni pitkämielisyydestä paino-ongelmani suhteen ja kaikesta siitä järjen äänestä, minkä hän kaivaa itsestään, kun minulta on viimeisetkin järjen hivenet kadonneet päästä.

Nyt lupaankin sinulle, rakas ja ihana aviomieheni, että vastoinkäymisten jälkeen tulee myötäkäymisen vuoro ja tulet saamaan itsellesi rakastavan, hellän, energisen, hyväntuulisen ja huomattavasti terveemmän ja hoikemman vaimon. Sellaisen sinä olet totisesti ansainnut.

F

Pohjalta suunta on vain ylös

Onneksi en ole suistunut elämässäni pohjalle kuvainnollisesti, vaan pikemminkin kirjaimellisesti – nimittäin sängyn pohjalle. Edellisviikon perjantaina se alkoi. Flunssa, joka kaatoi naisen sänkyyn yli viikoksi. Trubaduuri sairastui ensin ja hieman lievemmin. Sitten oli minun vuoroni.

Nyt kun tauti rupeaa hellittäämään, niin fiilis on mitä parhain. Petipotilaana oleminen aiheutti minulle suunnattoman tylsistymisen tunteen ja frustraatio oli melkoinen. En päässyt toteuttamaan hyviä, uusia rutiinejani ja jatkamaan Kohti parempaa elämää -prosessiani. Kosmos koetteli hieman lisää.

Tai ehkä prosessini etenikin ihan tavattomasti. Nimittäin vaikka minua otti päähän olotilani, en ryhtynyt lusikoimaan jäätelöä suoraan pakastimesta, vaan keskityin lepäämään ja litkimään inkiväärisitruunahunajajuomaa. Nyt kun energia on palautumassa, suorastaan puhkun intoa. Ensi viikonlopuksi pitää keksiä jokin retki ja muuta viihdykettä. Ehkä lähdemme T:n kanssa Tampereen suuntaan? Hiihtolomakin on ihan tuota pikaa…

Tänään tuli vielä pieni takapakki terveydentilassa, mikä ei liity flunssaan, mutta mikä estää uimisen toviksi. Nuhakin vaivaa vielä vähän, mutta ehkä pääsen liikuttamaan itseäni jollakin tapaa loppuviikosta.

Eilisen sulostuttajana oli onneksi kirjallisuuspiiritapaaminen ihanien naisten kanssa. Käsittelyssämme oli tietenkin Juha Hurmen huikea Niemi.

Ennen kirjallisuuspiiriä kävimme porukalla äänestämässä ja nautiskelimme T:n tekemiä falafelejä. Nam ja maiskis. Sairastamisessa on sekin hyvä puoli että tajuaa, että asiat hoituvat näppärästi ilman minuakin. Niin kotona kuin töissäkin. Auttavia käsiä löytyy – on sitten kysymys lumitöistä tai viikonlopun ruuista.

Etenen maltilla pois sängyn pohjalta kohti energistä kevättä.

F

Mars ja venus samassa altaassa

Viime sunnuntaina aloitimme taas uimisen. Tai oikeastaan T oli aloittanut sen jo aiemmin syksyllä, mutta viime viikonloppuna päädyimme pitkästä aikaa yhdessä samaan altaaseen. Niin kuin niin montaa asiaa tässä maailmassa, niin myös uimista me lähestymme varsin erilaisista lähtökohdista. Mars ja venus. Jing ja jang. Musta ja valkoinen.  Minä olen ollut aina varsinainen vesipeto ja opin uimaan jo reilusti ennen kouluikää. Lapsuudestani muistan erityisesti, että olin meressä uimassa koko ajan. Uimamaisterikin olen ja entinen uimaopettaja myös. T ei pitänyt lapsena uimisesta ja eikä myöskään oikein oppinut silloin koko hommaa. Jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin päätyi opettelemaan uimisen jalon taidon  aikuisiällä ennen meidän tapaamistamme.

Minulle kaikki uimiseen liittyvä on ollut aina helppoa  – on sitten kysymys esimerkiksi sukeltamisesta tai kellumisesta. Suhteemme alkumetreillä T kysyi minulta neuvoja kellumisen opetteluun. En oikein tahtonut ymmärtää koko kysymystä. ”Menet veteen ja alat kellua – miten niin?” Ei onnistu kyseinen homma mieheltä edelleenkään.

Uiminen on kuitenkin yhteinen liikuntaharrastuksemme ja olemme siinä nykyään tasavertaisia. T:llä on parempi kunto ja hän hioo tekniikkaansa koko ajan. Minä porskutan menemään veden kannattelemana omalla tyylilläni  ja vauhti on varsin tasainen kummallakin. Peräkanaa me menemme.

Uimisen jälkeen on aina aivan valtavan hyvä olo ja yhdessä liikkuminen on ihan sikakivaa. Jos meillä olisi yhteistä aikaa enemmän haluaisin, että voisimme harrastaa myös tanssia yhdessä. Hiihtäminen, luisteleminen ja laskettelu ovat myös kivoja lajeja. Niin ja keilaaminen ja tietysti käveleminen… Sauvakävelyä harrastavat nykyään kuulemma hipsteritkin. Ainakin Turussa. Biljardista ei tule mitään, koska häviän aina –  enkä kestä sitä. Rullaluistelukaan ei onnistunut, koska T oli siinä niin surkea. Mitähän muita lajeja sitä voisivat tämmöiset sunnuntailiikkujat yhdessä kokeilla…?!

 

F

 

 

Huhtikuun loppu sumussa

Jos vuoden 2016 huhtikuu Roomassa oli kaikessa ihanuudessaan ikimuistoinen ja kertakaikkiaan upea, niin vuoden 2017 huhtikuu, varsinkin sen loppupuoli on sanan varsinaisessa merkityksessä rämmitty läpi. Jokainen Suomessa elänyt tietää sääolot ja siihen kun lisätään kuraa niskaan työpaikalla, stressiä, remppapöly ja flunssa niin siinä on taputeltu ainekset huhtikuulle, jonka voi surutta unohtaa. Kontrasti vuoden takaiseen huhtikuuhun on aivan järjetön.

Onneksi toukokuu kolkuttelee ovella. Oi, ihana toukokuu! Odotan sinulta paljon. 

Flunssa kaatoi pariksi päiväksi sängyn pohjalle loppumetreillä, mutta onneksi olen päässyt yli syyllisyyden tunteesta liittyen saikkupäiviin. Siunattu keski-ikä. Muistan vielä nekin ajat kun raahauduin työpaikalle ääni pihisten ja nenä räkää valuen.  Yhden työuupumuksen koettuani olen ollut viisaampi. Mutta sairastaminen on aina perseestä.

Remppa ei muuten meitä rasittanut, paitsi että koti oli pari viikkoa mullin mallin. Mikä on tietysti ihan älyttömän rasittavaa. Nyt rupeaa remppapöly olemaan nielty höyrypesurin sisuksiin, tavarat löytyneet paikoilleen ja riemu makuuhuoneen uudesta tapetista olemaan päällimmäinen tunne. Muu osa rempasta olikin huomaamattomampaa, mutta tarpeellista. Keittiön ja eteishallin seinät ja katot saivat maalipesun, jonka myötä tilojen ilme raikastui isosti. 

Kyllä tämä tästä. Autossa on kesärenkaat alla. Flunssa on selätetty. Viikonlopuksi on suunnitteilla ainakin villiä seksiä, rokkihippalot, kirjallisuuspiiri, kuohuvaa,  grillailua ja kyhnytystä T:n kainalossa.

Hei, hei huhtikuu 2017 (ei tule ikävä)!

F

Lihava vai ihana?

Paksu vai kaunis? Rujo vai sievä? Plösö vai timmi? Viime aikoina mediassa ja somessa on pyörinyt kommentteja ja keskusteluja niin naisten rumuudesta kuin kehon epäkohdistakin. Mikä on kaunista ja mikä rumaa? Miksi ihmiset ovat niin kauneuden perään? Onko ulkonäöllä tosiaan niin paljon merkitystä?

Täytän muutaman päivän päästä 45 vuotta. Kasvoihin kertyy lisää juonteita pikkuhiljaa ja ylipainoahan minulla on ollut jo pitkään vaikka muille jakaa. En siis ole todellakaan keksinyt viisasten kiveä omaan painonhallintaani, mutta näistä elämän tosiasioista huolimatta eilisen uimareissun jälkeen totesin Trubaduurille, että en ole kehostani erityisen ylpeä, mutta en myöskään häpeä sitä enää. Sama pätee pro gradu -tutkielmaani, jonka tieteelliset arvot  eivät ole mittavat. En ole siitä erityisen ylpeä, mutta se antoi minulle maisterin paperit ja pätevyyden toimia ammatissani.

Viime viikolla olin fysioterapeutin pakeilla ja huomasin, että häpeä on kadonnut myös sen kaltaisista tilanteista. Fysioterapeutin pyytäessä riisutumaan, tein sen mitään kummempia ajattelematta. Ihanan vapauttavaa.

En ole ihan varma, johtuuko tämä eletyistä vuosista, joita ei ole ihan vähän vai siitä, että olen elänyt kohta yhdeksän vuotta parisuhteessa, missä olen kokenut tulevani täysin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Todennäköisesti molemmista. Ja faktahan on se, että häpeä omasta kehosta ei ainakaan lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, oli ylipainoa tai sitten ei.

Tänään aamulla kun kampesin Trubaduurin perässä pöydän ääreen juomaan hänen minulle keittämää kahvia, niin ensimmäiset sanat kuuluivat: ”Olet nätti.” Onko ihanampaa tapaa aloittaa maanantaiaamu kuin kuulla olevansa kaunis? Miksi? Sen takia että omasta älykkyydestäni olen kyllä kutakuinkin kartalla (myös vajaavaisuuksistani esim. loogisen päättelyn suhteen), mutta oman viehätysvoimani suhteen  olen välillä hyvinkin epävarma. Niin se vain on. Se, että olen kiloineni päivineni kumppanini mielestä kaunis, viehättävä ja haluttava on sellainen lahja, jonka soisin ihan jokaiselle.

Tämä teksti ei suinkaan ole puolustuspuheenvuoro ylipainolle. Ehei. Olen kiistattoman tietoinen sen negatiivisista vaikutuksista terveyteeni ja ulkonäkööni. Ja yritän edelleen saada ratkaistua asiaa minulle sopivalla tavalla. Olen vain aivan käsittämättömän onnellinen, että puolisoni mielestä olen ensisijaisesti ihana ja kaunis.

 

F

 

Katkaise arki!

Kulunut viikko on ollut työntäyteinen, mutta inspiroiva ja innostava. Moni asia on loksahtanut kohdilleen ja nautin tällä hetkellä työstäni ihan tavattoman paljon.  Ja silloin kun tapahtuu paljon kaikkea kivaa, niin alan käydä ylikierroksilla. Olemme monesti puhuneet T:n kanssa että rouvan päässä käy välillä sellainen surina, että sen voi melkein vieressä olija kuulla. Ajatuksia ja ideoita sinkoilee sinne tänne ja on vaikea rauhoittua olemaan tässä ja nyt.

Seksi, läheisyys, uni ja liikunta ovat loistavia keinoja rauhoittaa ja rentouttaa itsensä ja vaimentaa päässä alati poukkoilevaa mieltä. Niin ja viini&hyvä ruoka. Meidän viikonloppuun on kuulunut näitä kaikkia ja sunnuntain kääntyessä kohti iltaa, voin todeta että surina päässä on vaimentunut ja tunnen itseni tyyneksi ja levolliseksi. Vielä perjantai-illalla tilanne oli täysin toinen.

Juuri ennen kuin nukahdimme perjantaina sanoin T:lle että haluan huomenna skumppa-aamiaisen. Tämä ei suinkaan ole meillä tapana kuin korkeintaan joskus kesälomilla, mutta nyt piti jotenkin katkaista arki.

Ja kuohuviiniaamiaisen minä myös sain. Autuaan tietämättömänä kilpailumenestyksestä olin ottanut Alkosta pullon Lindauer Cuvee Bruta, joka oli pokannut itselleeen edullisten kuohuviinien sarjassa Vuoden viinit -kilpailun voiton jo neljännen kerran. Eikä suotta. Se on yksi ehdoton suosikkiskumppamme.

Kylmä kuohuva kera runsaan aamiaisen oli loistava aloitus lauantaille. Otimme koko päivän muutenkin kaikin puolin rennosti. Emme pistäneet nenäämme ulos koko päivänä, ja söimme hyvin. Nukuimme jopa päikkärit. Tuijotimme jonkin verran ruutua, lueskelimme, juttelimme ja nautiskelimme toisistamme. Parhautta, sanon minä.

Tänään aamulla  aamiainen oli jo huomattavasti  ”terveellisempi” ja lähdettyämme liikkeelle kävimme ensin yhdessä kaupassa, sitten uimassa  ja laitoimme  vielä yhdessä lounaankin. Ruuan jälkeen Trubaduuri tarttui kirjaan ja minä näppäimistöön. Vielä on luvassa ainakin yhteinen kahvihetki ja soittoa ja laulua by Trubaduuri.

Minusta tuntuu että alan olla valmis huomenna alkavaan arkeen.

Helmikuu on meidän perheessä monella tavalla jännittävä ja tapahtumarikas. Yhdellä pojista on penkkarit, toisella vanhojen päivän tanssit kolmonen ja nelonen saavuttavat 16 vuoden iän. Ja Trubaduurillekin kilahtaa mittariin 51 vuotta. Viides hääpäivämme osuu helmikuun puoliväliin  ja talvilomallekin on jo paljon kaikkea kivaa luvassa.

 

F

PS Helmikuun kalenterikuvassa suutelevat Eila Pehkonen ja Matti Oravisto elokuvassa ”Ihmiset suviyössä”. Paras seinäkalenteri ikinä.

helmikuinen-viikonloppu

helmikuinen-viikonloppu_1

helmikuinen-viikonloppu_2

helmikuinen-viikonloppu_4

helmikuinen-viikonloppu_5

helmikuinen-viikonloppu_6

helmikuinen-viikonloppu_7

helmikuinen-viikonloppu_9

helmikuinen-viikonloppu_10

helmikuinen-viikonloppu_3

Helmikuinen viikonloppu_11.jpg

Jäähyväiset vuodelle 2016 – osa I

On aika jättää jäähyväiset vuodelle 2016. Olen istunut koko illan tietokoneella ja kahlannut vuoden aikana ottamiani kuvia ja muistellut kulunutta vuotta, joka on ollut meille molemmille vähintäänkin ikimuistoinen. Juhannukseen mennessä T oli ollut minikiertueella bändinsä kanssa ja olimme juhlineet isosti hänen 50-vuotissyntymäpäivänsä. Minä viimeistelin keväällä opintoni ja  vietin kuukauden Roomassa työssäoppimisjaksolla Villa Lantessa. Juhannuksen olimme Istanbulissa. Näiden suurten tapahtumien lisäksi vietimme monia hienoja hetkiä poikiemme, ystäviemme  ja sukulaistemme kanssa. Kevääseen ja kesään kuuluivat monet ihanat juhlat ja hetket.

No, onko meillä ollut murheita? On ja ei. Sosiaalisen median maailmaan ja varsinkin blogeihin kuuluvat tietynlainen asioiden kaunistelu. Siitä ei kuitenkaan ole tässä kysymys. Parisuhteemme voi hyvin ja poikien kasvettua monet asiat ovat muuttuneet helpommaksi. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni  kuukaudeksi Italiaan. Maamme taloudellisista haasteista huolimatta olemme molemmat säilyttäneet työpaikkamme ja rakkautemme ei ole monista ennusteista huolimatta hiipunut vuosien varrella. Ensi vuonna vietämme viisivuotishääpäiväämme ja yhteisiä vuosia kertyy jo yhdeksän.

Minä kamppailen ylipainoni kanssa edelleen ja kerron heti jos saan siihen liittyvän problematiikan ratkaistua. Asiasta en ole hirveästi  pitänyt ääntä, vaikka ongelma on kohdallani iso ja rassaa myös suhdettamme. Tai lähinnä aiheuttaa ylimääräistä huolta – varsinkin tulevia vuosia ajatellen. Yritän ratkoa asian ennen kuin on liian myöhäistä.

Neljä teini-ikäistä poikaa ovat oma lisänsä tässä kolmen huushollin ja kahden kaupungin uusperhekarusellissä. Kaiken kaikkiaan olemme kuitenkin pärjänneet hormoni- ja aivomyrskyjen keskellä hyvin. Yhteys toisiimme on pysynyt hankalienkin asioiden keskellä.

Olemme monista asioista äärettömän kiitollisia. Ne asiat  näkyvät kuvissammekin. Tärkein ja suurin kiitollisuuden aiheuttaja ovat kuitenkin meille rakkaat ihmiset. He eivät aina kovin isosti näy kuvissa, joita julkaisen mutta he ovat kuitenkin ne tärkeimmät tässä maailmassa.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka teette tästä elämästä elämisen arvoista!

Video nro 1:sen  vuodestamme voit käydä katsomassa täällä: Vuosi 2016 – Osa I.

F

hullunapunaiseen_kollaasi

pekanjuhlat_kollaasi

rooma_kollaasi

Hiljaisuus

Blogissa on ollut hiljaista. Syinä ensin kova kiire töissä ja sitten molempien sairastuminen. Viimeiset viisi päivää ovat kuluneet enemmän tai vähemmän sängyn pohjalla.

Viime päivät on myös järjestelty juhlia. Tänään T:lle pärähti mittariin 50 vuotta ja ylihuomenna on juhlan aika. Onneksi T:n kuume on poissa ja F on ollut suhteellisen toimintakykyinen. Nyt vielä toivotaan että nuha katoaa ennen lauantaita ja T saa ääneensä kuntoon.

Juhlien jälkeen blogi herää uuteen kukoistukseen. Sen lupaa opintovapaansa aloittava rouva.

F&T