Jäähyväiset vuodelle 2016 – osa II

Rentouttavaa ja mukavaa kesää seurasi kaunis ja lämmin syksy. Pitkä breikki teki tehtävänsä ja tuntui kivalta palata töihin, vaikka siellä yhtenään tapahtuvat muutokset rassaavatkin ajoittain.

Syksyn kohokohta oli ehdottomasti matkamme Pariisiin. Mukana ollut nuori mies oli tyytyväinen valintaansa ja ihastuimme Pariisiin kaikki kolme.

Olemme  matkustelleet viimeisen muutaman vuoden aikana melkoisen paljon ja olemme olleet varsin onnekkaita reissuillamme. Muita ikäviä asioita ei oikeastaan ole tapahtunut kuin yksi varastettu lompakko Roomassa.  Ja siitäkin jäi oikeastaan vain hauska tarina visiitistä poliisiasemalle kerrottavaksi.

Minulle on tainnut jäädä hieman matkakuume päälle, kun taas Trubaduurin mielestä matkustaminen on ihan kivaa, mutta ei ensinkään välttämätöntä. Ensi vuodellekin on jo suunnitteilla reissuja, joista ainakin osan toteutan ilman Trubaduuria.

Samalla kun hyvästelee kulunutta vuotta sitä jo miettii tulevaa…  Ensi vuonna meidän on tarkoitus toteuttaa ainakin pieni remontti talossamme, juhlia hieman, lukea paljon, viettää mahdollisimman paljon aikaa saaressa, panostaa liikuntaan, harrastaa kulttuuria, kirjoittaa edelleen blogia ja jatkaa ylipäätään rentoa, hyväksi havaittua, elämäntapaamme. Lisäksi on muutamia projekteja, joita olen suunnitellut jo muutaman vuoden – ehkä vuosi 2017 olisi hyvä ajankohta toteuttaa ainakin osan niistä.

Haluaisin oppia myös yhden taidon.  Haluaisin  oppia ompelemaan vaatteita. En tiedä vielä tapahtuuko se jo ensi vuonna, mutta voisin ehkä aloitella opettelua… Maailmassa on kyllä niin paljon asioita mitä olisi kiva tehdä, nähdä ja kokea. Kiinnostavaa nähdä mitä kaikkea ensi vuosi tuo tullessaan!

Video nro 2:sen  vuodestamme voit käydä katsomassa täällä: Vuosi 2016 – osa II.

F

istanbul_kollaasi

Istanbulissa kesäkuussa 2016.

kollaasi_pariisi

Pariisissa lokakuussa 2016.

Make art, not war

En ole ihan varma mistä se alkoi… Ehkä se oli Helene Schjerfbeckin näyttely, tai viimeisin Gloria-lehti Amedeo Modigliani -taidekuvineen? Tai ehkä kaikki juontuukin koko valokuvaajan ammattitutkinto -koulutukseen, tai tähän hämmentävään aikaan, mitä elämme? Pinterestillä ainakin on osuutensa.  Joka tapauksessa tarve nähdä, tehdä ja kokea taidetta vain yltyy yltymistään.

taideterapiaa_1

taideterapiaa

Bongasin sattumalta Pinterestissä kuvan, missä oli Shepard Faireyn Make Art, Not War -juliste ja minun oli aivan pakko saada se. Juliste tuli kotiimme samana päivänä kun Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos selvisi. Sanoin Trubaduurille, että se oli selvä merkki. ”Mikä merkki?”, tiedusteli mieheni. ” No, että make art, not war”, sanoin minä. ”Make love, not war” -viestin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto. Mielestäni.

make-art-not-war

Pinterstin Taide -osioon kertyy koko ajan lisää materiaalia ja tarve selailla visuaalisesti kiinnostavia lehtiä ja kirjoja on aivan  valtava.  Glorian-lehden innoittamana pistäydyin Ateneumissa katsastamassa  Amedeo Modigliani -näyttelyn ja vaeltelin siellä mielessäni takaisin Pariisiin ja nimenomaan taiteilijoiden Pariisiin, Montmartreen ja Montparnasseen, joita ei tietenkään enää sellaisenaan ole. Häivähdyksenä korkeintaan.

Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että maalit ja sudit on kaivettu kaapin perukoilta ja maalaaminen on aloitettu. Katsotaan nyt sitten, mitä syntyy. Oma kuva olisi tavoitteena. Valon puute vaikeuttaa niin valokuvaamista  kuin maalaamistakin juuri nyt. Onneksi on kuitenkin kynttilät – ja visiot. Taidoista en sano mitään.

 

F

taideterapiaa_2

taideterapiaa_3

taideterapiaa_4

Mitä irtiotosta jäi käteen?

Rooman kevät. Kokonainen kuukausi lämpöisessä ja kauniissa ikuisessa kaupungissa. Matkastani on kulunut neljä kuukautta ja välillä tuntuu, että kaikki on ollutkin unta, mutta ei. Vietin kuukauden ihmeellisen kauniissa ja erityisessa paikassa. Rooman visuaalisuus, italialainen kulttuuri ja mentaliteetti, suurkaupungin käsittämättömän vanha historia, kevään huikea kauneus ja oma vapauteni totutuista rutiineista ja rooleista tekivät irtiotostani hienon kokemuksen. Merkityksellisimmäksi asiaksi muodostui kuitenkin kaikki ne ihmiset, joita kohtasin ja joihin tutustuin reissuni aikana. Villa Lante, Gionicolo-kukkulan päällä, on maaginen paikka, mutta talon silloiset asukkaat ja kaikki pienetkin kohtaamiset niin paikallisten kuin turistienkin kanssa piirtyivät kuitenkin merkityksellisimpinä asioina mieliini. Tarinoita on monia.

Olin  menossa eräänä sunnuntaina Galleria Borgheseen, jonne oli pitänyt varata aika etukäteen. Olin katsonut tarkkaan bussien reitit ja ajat –  ja olin ajoissa liikkeellä. Tarvitsemani bussi ei koskaan ilmaantunut (sellaista Roomassa on), mutta huomasin bussipysäkillä ranskalaisperheen, joka oli samassa tilanteessa kuin minä. Juteltuamme hetken päädyimme hyppäämään perheen kanssa taksiin ja ehdimme ajoissa upeaan museoon. Perheen isä ei huolinut minulta maksua, toivottelivat vain kaikki iloisesti hyvää museoreissua ja Roomaa.

Erityisen mieleenpainuva oli viimeinen bussimatkani asunnostani Villa Lanteen. Ahtauduin täpötäyteen bussiin valtavan matkalaukkuni ja muhkean reppuni kanssa. Linja-autossa oli kuuma ja ihmiset tikkitakeissaan vähintäänkin tuskaisia. Eräs vanhempi mies ryhtyi sättimään minua tilaa vievän matkalaukkuni vuoksi. Kaikki tämä tietenkin tapahtui italiaksi, mutta ymmärsin kuitenkin hyvin mistä oli kysymys. Yritin selittää tilannetta englanniksi ja kerroin lähteväni kotiin Suomeen ja en voi sille mitään, että matkalukkuni on niin iso. Ympärillämme olevat muut ihmiset alkoivat puolustaa minua ukon poistuessa bussista jä päädyin juttelemaan erään ihastuttavan roomalaisrouvan kanssa, jonka veli oli naimisissa tanskalaisen naisen kanssa. Pohjoismaat olivat hänelle siis tutut. Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme.

Trubaduurin ollessa pikavisiitillä Roomassa  kävimme vierailulla vakiokahvilassamme, missä olimme käyneet muutaman kerran  edellisellä vierailullamme, kaksi vuotta aikaisemmin. Kulmakuppilan ihastuttava tarjoilija muisti meidät ja menimme kohtaamisesta sen verran sekaisin, että unohdimme maksaa espressomme. Palasimme kuitenkin takaisin asian huomattuamme ja  siitäpä vasta riemu syntyi.

Kohtasin kuukauden aikana upeita ihmisiä, joista sain ehkä elinikäisiä ystäviä. Hyppäsin pois omasta arjestani, hyvästelin perinteisen äidin roolini ( lopullisesti) ja löysin itsestäni pienen taiteilijan. Parisuhteellemme matkani ei oikeastaan tehnyt mitään, paitsi tunne siitä, että minulla on mahtava puoliso, joka tukee minua ratkaisuissani vain vahvistui.  T on luonteeltaan tasainen ja hän on varsin tyytyväinen elämäämme Suomessa. Minä olen luonteeltani levottomampi ja vaihtelunhaluisempi. Nämä kaksi täysin vastakkaista elämäntapaa on mahdollista yhdistää. Välillä mennään toisen ehdoilla, välillä toisen. Seuraava reissumme on kuukauden kuluttua ja määränpäämme on Pariisi. Olemme viemässä kolmannen poikamme Euroopan kaupunkiin ja hänen ehdoton valintansa oli siis Pariisi. Tuskin maltan odottaa…

F

PS Sain läksiäislahjaksi keraamisen taulun, missä etruskirakastavaiset syleilevät toisiaan. Jokaisessa kodissa kuulemma pitää olla jotain etruskia (jäljennöskin riittää) …

”Etruskikulttuuri kukoisti noin 800-100 eKr. Etruskit olivat muinaisitalialainen kansa, joka eli Keski-Italian alueella. Etruskien sivilisaatio muodostui hajanaisesta joukosta kaupunkivaltioita, joita yhdistivät mm. kieli ja uskonto. Etruskien alkuperästä ei ole varmuutta, mutta heidän on arveltu tulleen Vähä-Aasiasta noin 1000 eKr. ja sekoittuneen Italian alueen alkuperäiskansaan. Toisaalta etruskien on myös arveltu olevan Italian alkuperäisväetöä.Etruskeista on säilynyt suhteellisen vähän tietoa. Näkyvin säilynyt todiste etruskeista ovat heidän hautausmaansa. On löydetty sarkofageja, piirtokirjoituksia ja seinämaalauksia. Lisäksi on löydetty muuta arkeologista aineistoa. Ensimmäiset arkeologiset jäänteet etruskeista ovat 900–700 eKr.” (http://www.peda.net/verkkolehti/kuopio/10/klassikanhistoria?m=content&a_id=26)

Etruskirakastavaiset.jpg

 

 

Mahdoton on mahdollista

Ystäväporukan kesken tehtiin unelmakierros. Jokainen vastasi kysymykseen: mistä minä unelmoin juuri nyt. Unelmat vaihtelivat laidasta laitaan vastaajan mukaan. Yhdelle unelma liittyi työelämän muutokseen, toiselle unelmana oli muutto ulkomaille, kolmannelle vapaus toteuttaa kiinnostavia asioita hetken mielijohteesta ja niin edelleen.

Minun vuoroni tullessa, jouduin sanomaan – ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että minulla ei oikeastaan ole mitään erityistä unelmaa juuri nyt. Selitin että en ole oikein vieläkään toipunut kaikesta siitä, mitä olen saanut nähdä ja kokea viimeisten muutaman vuoden aikana. Niin monta unelmaa on toteutunut, että en oikein tiedä mistä unelmoida.

Tyynnyttelin kuitenkin seuruetta ja totesin että minulla on kyllä tavoitteita. Ne ovat jotenkin tarkempia ja konkreettisempia kuin unelmat. Vai onko tässä ehkä käynytkin niin, että unelmistani on tullut tavoitteita? Unelma on jotain, joka on vähän kauempana kuin ulottuvilla. Vähän sellaista haavekuvaa. Tavoitteet taas ovat piirtyneet tarkemmiksi ja selkeämmiksi. Ne voivat olla ajatuksissa pitkänkin ajan päässä, mutta ne ovat kuitenkin tavoitettavissa.

Nautin tällä hetkellä työstäni todella paljon. Minulla on kivat työkaverit, toimenkuvani on selkeä ja päivätyö ei vie kaikkia mehuja, vaan energiaa ja aikaa riittää muuhunkin. Viiden kuukauden katkos työstäni teki  myös sen, että tarkastelen sitä monin tavoin uusin silmin. Olen innostunut, mutta myös vaativampi. Erityisesti itselleni. En ole kokenut itseäni koskaan mitenkään erityisen kunnianhimoiseksi, mutta huomaan tavoittelevani ylemmäs, ja korkeammalle. Halu tehdä asiat hyvin on lisääntynyt. Määrä ei ehkä olekaan se ”juttu”, vaan laatu. Niin ja korkealta näkee kauas.

Huomaan myös, miten riemuissani olen kun tuttavapiirissämme eletään unelmia todeksi. Usein kysymys on kuitenkin siitä, että alkaa nähdä mahdottoman mahdollisena.

Olen muuten alkanut seurata Meretniemen perheen maailmanympäripurjehdusta – siinä on mielestäni meininki kohdillaan! Unelmat on todellakin tehty toteutettaviksi.

F

merikotka_2

merikotka_1

merikotka

 

 

 

 

 

Hulluna punaiseen

Punainen on rakkauden väri.  Röd är kärlekens färg. Red is colour of love.  Muutama viikko meni valmistumisen jälkeen, etten oikein tiennyt mitä kameralla tekisin. Tänään alkoi punaisen värin metsästys. Päässä alkoi surista ja prosessi käynnistyi. Vielä en tiedä mihin se päätyy, mutta se on varma, että punaista päin mennään.

#hullunapunaiseen #punainenonrakkaudenväri

F

Hulluna punaiseen

Hulluna punaiseen_1

Hulluna punaiseen_2

Hulluna punaiseen_3

Hulluna punaiseen_4

Hulluna punaiseen_5

Hulluna punaiseen_6

Hulluna punaiseen_7

Hulluna punaiseen_8

Hulluna punaiseen_9

Hulluna punaiseen_10

 

Valokuvaajaksi

Viime viikon keskiviikkona oli viimeinen rutistus valokuvaajaopintojen suhteen. Tutkintotilaisuus sujui hyvin ja saamassani valokuvaajan ammattitutkinnon palautteessa luki: hyväksytty. Puolitoistavuotta kestänyt tiivis opiskelu työn ohessa on nyt ohi ja olen hankkinut itselleni uuden taidon. Valokuvaajana olen monella tapaa vielä alussa, mutta koulutus antoi varmuuden jatkaa… Suunta on vielä hakusessa, mutta suunnitelmia ja haaveita riittää. Valokuvaaminen on hieno tapa jäsentää maailmaa ja visuaalisuudesta on tullut minulle koko ajan vain tärkeämpää. Juuri nyt tuntuu siltä, että minun on aika vain antaa kaiken hautua ja katsoa, mitä tuleman pitää. Opintovapaani jatkuu vielä toukokuun lopppuun ja sitten miltei heti perään onkin vuorossa kesäloma. Järjestin tarkoituksella itselleni reilun katkon opetustyöhöni.  Viiden kuukauden lähes täydellinen irtautuminen opetustyöstä tekee uskoakseni todella hyvää ja elokuussa kun taas koulut alkavat, niin olen varma että astun nuorison keskelle motivoituneena ja latautuneena.

Tutkintotilaisuudessa yksi kolmesta arvioitsijoista totesi, että on mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan tästä lähden. Olen samaa mieltä. Olen vasta matkalla ammattivalokuvaajaksi, vaikka tutkinto onkin plakkarissa.
F

valokuvaaja

Omaa tietä etsimässä

Huomenna alkaa kuukauden mittainen seikkailuni itseeni, Italiaan ja elämään yleensä. Mahtavan Eat, pray and love -romaanin kirjoittajan Elizabeth Gilbertin matka kesti vuoden ja hän reissasi Italian lisäksi Intiaan ja Indonesiaan. Minun matkani kestää vain kuukauden ja olen Italiassa koko sen ajan. Mutta elämäntilanteeni onkin eri. En lähde kasaamaan tuhkasta uutta elämää. Ehei. Ja minulla on lapset. Ja mies. Mutta esikoiseni täyttää tänä vuonna 18 vuotta (ja kuopukseni 17 vuotta). Äitiys on määrittänyt minua pitkälti kaikkien noiden vuosien ajan. Totta kai. Niinhän sen pitääkin mennä, mutta nyt tilanne rupeaa olemaan toinen. Ajatus siitä että voin kokonaisen kuukauden ajan keskittyä olemaan vain ja ainoastaan itseni on ihan häkellyttävän upeaa. Vaikka rakastan perhettämme ja miestäni, niin jokaisella yksilöllä on oma polkunsa kuljettavana. Se on varmaankin yksi syy tähän reissuuni. Gilbertin jalanjäljissä siis mennään.

En tiedä tapahtuuko minulle mitään sen kummempaa. Todennäköisesti ei, mutta ei voi myöskään tietää… Sen tiedän että kuukausi Roomassa tulee olemaan aikamoista esteettistä tykitystä ja tulen nauttimaan reissustani – niin ja ikävä tulee olemaan  välillä pirunmoinen.

Ajaa hurautin äsken Turkuun. Nukun vielä yhden yön T:n kainalossa ja huomenna hyppään sitten bussiin ja köröttelen Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viime yönä en jännitykseltäni juurikaan nukkunut – toivottavasti ensi yön vietän unten mailla.

Blogin kanssa taitaa käydä niin, että minä valtaan sen kokonaan seuraavan neljän viikon ajaksi. Blogi olkoon se paikka minne dokumentoin oman tieni etsinnän…

Tervetuloa mukaani ikuiseen kaupunkiin! Rooma-fiilistelyä löydät myös  minun Pinterest-tililtäni: 

 http://pin.it/ZCrB9ih

 
F
 

 

 

Taiteilijaelämää

Reilu kaksi viikkoa opintovapaatani on hurahtanut vauhdilla. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä. On ollut ihanaa kun aikataulut lähijakson opiskelusessioita lukuunottamatta eivät ole sitoneet tekemistäni. Pääsääntöisesti olen kuitenkin herännyt samoihin aikoihin kuin nuoriso ja työtunteja on kertynyt. Mutta en ole niitä laskenut. On ollut ihan mahtavaa uppoutua kuvaamiseen ja olenpa jopa hieman kehittynyt pelkäämäni Photoshopinkin kanssa.

Viime viikolla oli harjoitusnäyttö ja hyvältä näyttää. Sain ihan positiivista ja rohkaisevaa palautetta ja puutteideni suhteen olen realisti.  Harjoitusnäytön jälkeen olen kuvannut vielä parit studiokuvaukset ja yhdet ovat tulossa. Ensi viikolla on sitten tarkoitus vielä keskittyä kirjallisiin osiin ja sitten homman pitäisi olla koko lailla valmis. Tarkoitukseni on sitten enää täydentää portfoliota muutamilla Rooman kuvilla. Toukokuussa on sitten tutkintotilaisuus.

En lakkaa hämmästelemästä,  miten upeaa on oppia jokin uusi taito ja päästä oman tekemisensä kanssa tilaan, missä aika ja muu maailma menettävät merkityksensä. Kysymys on tietysti flow-kokemuksesta. Ja siihen kun vielä yhdistää tunteen siitä, että luo jotakin uutta, niin fiilikset ovat kyllä kohdillaan. (Tiedän että valokuvaamisessa on lähes mahdotonta tehdä mitään uutta ja tajunnan räjäyttävää, mutta toisaalta jokainen kuvaustilanne on uusi ja ainutlaatuinen – se on inspiroivaa se!)

Olen myös ehtinyt tapaamaan näiden viikkojen aikana aivan upeita ihmisiä, keskittynyt keskustelemaan heidän kanssaan ihmisenä olemisen kummallisuuksista ja saattanut jopa kiskaista lasin kuohuvaa keskellä maanantai-iltapäivää.

Ihan pikkasen, ihan salaa ja ihan tosi, tosi varovaisesti olen alkanut haaveilemaan taiteilijaelämästä. Myös tämän käsittämättömän kevään jälkeen. Ei muuta kuin lottoa vetämään…

F

PS Kuva alkuviikon kuvaussessiosta. Ihana Maria.

Maria

Naisena olemisesta

Hyvää naistenpäivää! Minulle naistenpäivä ei ole päivä, jolloin mieheni kantavat minulle kukkia tai poksautan kuohupullon, vaan se on päivä jolloin yleensä pysähdyn pohtimaan omaa (ja siinä sivussa läheisten naisten) naisena olemistani. Itsensä hemmottelemisessa ja lahjojen vastaanottamisessa ei todellakaan ole mitään pahaa. Minun naistenpäivääni ne eivät vain kuulu.

Minun äitini olisi halunnut jatkaa kansakoulusta oppikouluun ja rahoituskin opintoihin olisi löytynyt lapsettomalta sukulaistädiltä. Äitini alaluokkien opettaja oli ollut kuitenkin sitä mieltä tokaluokan todistuksen perusteella sukulaistädin asiaa kysyessä, ettei satsaukseen kannattunut ryhtyä. Äitini kävi kansakoulun ja sitten vielä omasta vakaasta päätöksestään ammattikoulun. 20-vuotiaana hän otti miljoonan markan (silloista rahaa) lainan ja perusti oman sekatavarakaupan. Mentyään isäni kanssa naimisiin hän jatkoi yrittäjänä isäni rinnalla.

Lapsuudenkodissani arvostettiiin kielitaitoa, kulttuurien ymmärtämistä, yritteliäisyyttä ja opiskelua, mutta myös käytännön osaamista ja ongelmanratkaisutaitoja. Omalla kohdallani oli selvää, että jatkaisin peruskoulun jälkeen lukioon ja melko selvää oli myös että jatkaisin yliopistoon. Akateemisen loppututkinnon saaminen ei kohdallani irronnut aivan kivuttomasti ja niiden loppuun saattaminen vaati koko 90-luvun ja kaksi lasta. Yhtäkaikki äitini ja minun ikäero on vain 33 vuotta ja olemme eläneet monella tavalla täysin poikkeavissa todellisuuksissa. Äitini aloitti koulun sodan jälkeen henkisesti ja fyysisesti runnellussa maassa, kun taas minä nousukauden alkuvuosina.

Äitini ja isäni avioliitto oli monella tapaa onnellinen ja jollakin tavoin myös tasa-arvoinen, vaikken koskaan nähnyt isäni esimerkiksi imuroivan… Toisaalta äitini ei koskaan ajanut kuorma-autokorttia ja ryhtynyt kuljetusliikkeessä kuskiksi.

En väitä, etteikö rakenteilla, medialla, yleisellä mielipiteellä, poliittisilla päätöksillä ja ajan hengellä olisi merkitystä esimerkiksi siihen, millaista naisen elämää elän juuri nyt, mutta suurin merkitys on sillä, millaisia ihmisiä löytyy läheltäni. Äitini koulutushaaveet katkesivat kansankoulunopettajan mielipiteeseen hänen ollessa 7-vuotias. 1950-luvun Suomessa oppikoulu oli tie korkeampaan koulutukseen, omaan uraan ja taloudellisesti turvatumpaan elämään. Onneksi oli myös yrittämisen tie, jonka molemmat vanhempani valitsivat.

Minun perheeni on aina tukenut opiskelujani. Isäni olisi kustantanut minun vaihto-oppilasvuoteni (jonka skippasin pelkuruuttani) ja muutenkin erilaisten kokemusten haalimista kannustettiin kotoa. Yhden kesän lukioaikoina tein töitä Tukholman liepeillä ja parantelin ruotsin kielen taitoani.

Minulla ei ole tytärtä, mutta olen pyrkinyt kasvattamaan pojistani feministejä, tasa-arvon kannattajia. Maailmassa on paljon ihmisyyttä koskevaa vääryyttä. Erityisen paljon se kohdistuu lapsiin ja naisiin. Olisi naivia kieltää asia, mutta uskon että askeleet kohti parempaa maailmaa otetaan ensin lähellä. Ihailen niitä ihmisiä, jotka ulottavat osaamisensa ja ymmärryksensä laajemmalti, mutta olen sitä mieltä, että riittää kun sen tekee lähipiirissään.

Olen kiitollinen äärettömän monelle ihmiselle, siitä hyvinvoinnista ja onnesta, mikä minua tällä hetkellä ympäröi. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin  äidilleni, joka on antanut minulle loistavan naisen mallin. Elämän hankaluudet eivät ole katkeroittaneet häntä, hän on aina auttanut minua ja lapsiani ja hän elää tällä hetkellä, 77-vuotiaana, itsensä näköistä naisen elämää ja nauttii siitä. Kiitos, äiti.

 

F

Marja-mummi_1

Marja-mummi_3

Marja-mummi

Marja-mummi_2

 

Perhekokoukset

Marja Hintikka Livessä olivat haastateltavina näyttelijä Saija-Reetta Kotirinta ja radiojuontaja Tuomas Rajala. Saija-Reetta Kotirinta  mainitsi ohimennen perhekokoukset osana heidän uusperhe-elämäänsä. Haluan ehdottomasti nostaa esille niiden merkityksen. Pidimme aikaisemmin perhekokouksia melko useinkin. En ole ikinä kuullut että ydinperheissä tehtäisiin näin?! Voi olla että olen väärässä, mutta tässä on ehkä eräs asia, mikä voi olla uusperheessä paremmin kuin ydinperheessä. Tuomas Rajalahan oli sitä mieltä, että uusperheessä ei mikään ole paremmin kuin ydinperheessä. Ymmärrän täysin, mistä Rajala puhuu. Kaiken kaikkiaan uusperhe on vaikeammin hallittavissa oleva perhemuoto, mutta löydän siitä myös paljon positiivisia asioita. Minulle uusperhe on ehdottomasti timantti.

Asioiden tiedostaminen ja tahto nähdä vaivaa asioiden eteen ovat ehkä piirun verran yleisempiä kun ollaan toisella tai kolmannella kierroksella ja kun pelissä on itsensä lisäksi myös lasten elämä. Taas. Perhekokoukset olivat meille yksi tietoinen tapa tehdä asioita toisin. Olemme kirjoittaneet siitä, miten meillä on menossa projekti, jossa jokainen poika pääsee kanssamme johonkin Euroopan kaupunkiin. Rooma ja Lontoo on nyt koettu ja seuraavana vuorossa on Pariisi. Erään perhekokouksen tuloksena oli mm. poikien päätös matkakokoonpanosta. Pojat saivat yhdessä päättää tehdäänkö matkat vain biologisen vanhemman kanssa vai tuleeko bonusvanhempi mukaan reissuun. Helpotus oli suuri kun pojat yksimielisesti päättivät, että matkat tehtäisiin meidän molempien kanssa. Mutta olisimme kunnioittaneet poikien päätöstä jos se olisi ollut toinen.

Suosittelen ehdottomasti perhekokousten pitämistä kaikissa mahdollisissa perhemuodoissa. Demokratian enemmistösääntökin jäsentyy ehkä sitä kautta paremmin. Nimittäin joskus on jouduttu myös äänestämään.

F