Casa Haartman on ihan mahtava!

Naantaliinhan ne rouvan kulttuuriviikot sitten päättyivät. Kävin Heddin ja Alexin luona kylässä Luostarikatu 3:ssa. Tai ainakin siltä minusta tuntui, niin vahvasti kodin asukkaat, taiteilija ja kulttuurin moniottelija Alex Haartman ja hänen vaimonsa ja muusansa Hedvig Haartman edelleen olivat entisessä kodissaan. Pariskunta menehtyi 1960-luvun lopulla muutaman vuoden välein ja he elivät Luostarinkadun sielukkaassa ja kauniissa Erik Bryggmanin suunnittelemassa talossa nelisenkymmentä vuotta yli 90-vuotiaiksi asti.

Talo on aivan mahtava ja se on ollut avoinna muutaman viikon ajan suurelle yleisölle. Aikaisemmin Hedvigs Minne -yhdistys pyöritti taloa ja sinne pääsi vain erillisellä sopimuksella. Vuonna 2017 säätiö lahjoitti talon, Haartmanien taidekokoelmat ja osakesalkun  Åbo Akademi -säätiölle, joka päätyi  avamaan paikan yleisölle. Uskoakseni paikka on monelle tuntematon. Ainakin minulle oli.

Kuvat eivät tee oikeutta talon ja sitä ympäröivän puutarhan tunnelmalle, vaan se pitää kokea itse. Jollakin tavoin aistin hyvin voimakkaasti talossa taiteilijapariskunnan  keskinäisen rakkauden.  He rakastuivat hyvin nuorina, parikymppisinä, ja elivät koko pitkän elämänsä yhdessä taiteen, kulttuurin ja kaiken kauniin ympäröimänä niin Euroopan kaupungeissa, kesäkodissaan Kemiössä kuin Naantalin kodissaankin. Alex Haartman on sanonut heidän  kodistaan, että se on hänen tärkein taideteoksensa. Varmasti koti on ollut heidän yhteinen projektinsa, mutta kieltämättä Alex Haartmanin maalaukset, tapetit ja taide seinissä ja katoissa tekevät talosta järisyttävän uniikin ja inspiroivan. Sain siellä monta ideaa meidän kotimme sisustamiseen.

Opastus talossa oli rento ja mielenkiintoinen ja minut ja kaikki muutkin toivotettiin taloon vierailulle. Ehkä ensi kerralla opas heltyy ja antaa minun istahtaa Heddin ja Alexin kirjastoaulan nojatuoliin, tuo minulle kahvit ja lakkaa muistuttamasta, että museoesineisiin ei saa koskea…

Marjaana

Voihan Wien!

En todellakaan ole mikään matkakertomusten kirjoittaja, mutta on mukava kirjoittaa muutama rivi reissusta tänne blogiin ja laittaa samalla matkakuvia esille. Lähinnä teen sen muistoksi meille itsellemme ja jos vaikka joku innostuu valitsemaan matkakohteeksi Wienin, niin sehän on vallan hienoa.

Tämä Wienin reissu oli siis viimeinen matka hankkeestamme, missä olemme vieneet jokaisen poikamme johonkin Euroopan kaupunkiin. Pojat ovat itse saaneet päättää kohdekaupungin. Ensin olimme Roomassa, sitten Lontoossa ja Pariisissa ja nyt sitten viimeisenä Wienissä. Olemme matkustaneet keväällä, talvella, syksyllä ja nyt sitten kesällä. Jokainen matka on ollut omanlaisensa ja todella onnistunut. Olemme saaneet kurkistaa hieman tarkemmin jokaiseen nuoreen mieheen hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa ja voimme todeta että meidän jälkikasvumme koostuu neljästä hienosta ja hyvin erilaisesta nuoresta miehestä. Kasvatustyö on tehty ja voimme vain toivoa, että olemme olleet antamassa hyviä eväitä kaikille neljälle nuorukaiselle. Toivomme että nämä matkat ovat olleet antamassa viestiä: maailma on auki teitä varten!

Wien oli meille hyvä ja lämmin (todella lämmin). Musiikki soi tässä kauniissa kaupungissa kaikkialla ja upea arkkitehtuuri ympäröi meidät mihin ikinä menimmekin. Kävimme oopperassa, näimme Klimtin ja muiden taiteilijoiden hienoa taidetta, vierailimme viinituvassa, söimme wienerschnitzelit, apfelstrudelit, sacherkakut, bratwurstit ja hapankaalit. Joimme tietysti loistavaa paikallista viiniä ja ennen kaikkea asuimme hulppeassa porvariskodissa kauniissa Weissgerberin kaupunginosassa. Tätä Airbnb-asuntoa voimme suositella todella lämpimästi.

Yritin listata tähän matkamme parhaat palat, joista voi löytää vaikkapa itselleenkin jonkin matkavinkin.

Klimtin Suudelma tai oikeammin Rakastavaiset (Liebespaar) Belvederen museossa. Toki museosta löytyi muutakin mielenkiintoista ja kaunista taidetta, mutta Kiss oli oikeasti säväyttävä. Ja oli ihana nähdä se Pekan kanssa.

Mozartin Taikahuilu Volksoperassa. Varasimme liput jo varhain ja saimmekin todella hyvät paikat. Volksopera on melko intiimi rakennus ja, ah, niin punainen. Ja kyllähän se oli jotenkin upeaa kuulla ja nähdä Taikahuilu Wienissä, missä teos kantaesitettiin 1791. Lainasin pari kuvaa oopperan pressisivuilta. © Barbara Pálffy ja © Dimo Dimov

Apfelstrudelit Cafe Cenralessa. Tottakai maistoimme myös Sacherkakkua ja senkin söimme Wienin vanhimmassa kahvilassa, mutta omenstrudeli on kyllä vallan verraton hiilaripommi, jonka voimalla jaksoi kävellä pitkin historiallisen Wienin katuja.

Wienerschnitzelit Gasthaus Reinthalerissa. Wienerleikkeet olivat aivan huikean hyvät. Annokset valtavat ja ne tarjoili meille ihana wienitär, jonka äiti oli norjalainen. Puhuimmekin hänen kanssaan pääsääntöisesti ruotsia.

Heidi Hortenin taidekokoelma Leopold-museossa. Luimme keväällä Hesarista jutun Heidi Hortenin uskomattomasta taidekokoelmasta, joka oli edelleen esillä Wienissä. Kokoelma oli upeasti kuratoitu ja todella säväyttävä. Olisin mielelläni ottanut mukaani useammankin teoksen.

Kunsthausin aamiainen. Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema taidetalo oli aivan meidän Wienin kotimme vieressä ja kävimme siellä aamiaisella. Talo ja sen sisäpiha on hillitön paikka. Olisin voinut jäädä istuskelemaan sinne iäksi ja aamiaisen syöminen viiniköynnösten alla oli asia joka tuntui täysin omalta. Kunsthausissa on parhaillaan Elina Brotheruksen näyttely ja olikin todella hauska bongata Brotheruksen näyttelyn It´s not me, it´s a photographin näyttelyjulisteita pitkin Wieniä. Jätimme näyttelyn väliin, koska olin käynyt juuri katsomassa Brotheruksen näyttelyn Turussa kaksi kertaa.

Itävaltalainen valkoviini. Ostimme vain itävältalaista viiniä ja se maistui aina aivan älyttömän hyvältä sekä kuplilla tai ilman. Nautinnollisimmat lasilliset kumottiin upeassa asunnossamme ensimmäisenä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen kalanruotoparketin tuntuessa ihanalta paljaiden varpaiden alla ja kristallikruunun välkkyessä korkean huoneen keskellä.

Grinzingin kylä. Päivät olivat todella lämpimät ja kolmantena päivänä hyppäsimme ratikkaan numero 38 ja ajoimme Grinzingin kylään pois keskikaupungin kuumuudesta. Serkkuni on asunut Wienissä ja saimme paikasta vinkin häneltä. Kiitos Niina! Paikka oli vierailemisen arvoinen ja Pekka sai siellä himoitsemaansa haudutettua hapankaalia ja minä kylmää valkoviiniä, jonka nauttiminen viiniköynnösten ja valtavien hevoskastanjien alla sai tämän naisen myhäilemään tyytyväisenä.

Vaeltelu ostoskaduilla ei juurikaan ole kuulunut matkojen ohjelmistoon, mutta joka paikassa sitä on harrastettu sen verran että olemme nähneet vilauksen siitä osasta turismia. Wienin katutaiteilijat olivat verrattomia ja kuulimmepa keskellä meluisaa ja vilkasta ostoskatua huikean oopperalaulajan vetämässä Yön kuningattaren aariaa ikään kuin esimakuna illan oopperaan.

Wieniläisten ystävällisyys oli jopa jonkin verran yllättävää ja saimme joka paikassa hyvää palvelua. Välillä jopa erinomaista. En oikeastaan aikaisemmin pitänyt Wieniä rakkauden kaupunkina ja olin aivan unohtanut että Rakkautta ennen aamua -elokuvan tapahtumat olivat juuri Wienissä. Nyt ajattelen täysin toisin monestakin syystä. Wien on todellakin rakkauden kaupunki.

Marjaana

.

Kammottava kanssamatkustaja, lapsellista käyttäytymistä, surkea hotellihuone, märät sukat ja ulosajo

Teimme Pekan bändin keikan vuoksi viikonloppuna pienen tripin Helsinkiin. Hyppäsimme lauantaina Turusta junaan, missä samaan vaunuun kanssamme osui henkilö, joka onnistui aiheuttamaan hämmentävän huonolla käytöksellään tilanteen, missä huomasimme taputtavamme kun kyseinen rouva ohjattiin ulos junasta Karjaalla.

Vaikka yritin varautua verensokerieni todennäköiseen laskuun kantamalla mukanani hedelmiä, niin löysin itseni junamatkan jälkeen nälkäisenä harhailemasta Pasilan Lidlissä tilassa, missä 45-vuotias nainen käyttyäytyi pikemminkin kuin viisivuotias. Onneksi aviomies otti tilanteen haltuun: otti vaimoa kädestä kiinni, kuljetti ohi houkutusten ja keräsi ostoskoriin järkevää syömistä ja minä sentään ymmärsin olla heittäytymättä kaupan lattialle itkupotkuraivoamaan, vaikka mieli teki. Litimärkä sohjo ja vesirapakot olivat vallaneet Pasilan kadut ja saavuimme hotelliin rouvan kengät ja sukat märkinä ja vatsa kurnien. Hotellihuone oli hieman Ruotsinlaivan hyttiä isompi ja sen estetiikka oli suoraan 1990-luvulta. Olin täysin varma, että sänky ei ollut 120 senttiä leveämpi. En tiennyt mitä olin odottanut, mutta huoneen nähtyäni en tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Pekka keskittyi kaivamaan minulle repusta välipalaa, vakuutteli sängyn olevan ainakin 140-senttinen ja mietti miten kenkäni saadaan kuiviksi ennen illan rientoja. Välipala ja pieni lepohetki auttoivat ja hetken päästä olimmekin jo hotellin viihtyisässä aulabaarissa ja minä riemuitsin sieltä löytämästäni kimppakutimesta, johon neuloin hymyssä suin pari kierrosta. Mikä ihana idea!

Illan tilauskeikka oli yksityistilaisuudessa ja illasta muodostuikin todella hauska: tapaaminen bändiperheen kesken pitkästä aikaa oli ihana ja juhlaohjelmasta nauttiminen yllätti minut todella iloisesti. Aamulla en vielä tiennyt jammaavani letkassa Palefacen tahdissa ventovieraiden ihmisten keskellä. Ja miten ylpeä olinkaan Transkaakosta, joka veti taas kerran hienon setin. Kävelimme puolen yön aikaan lähellä olevaan hotelliin ja meillä oli tosi kiva fiilis. Ihanat ihmiset ja musiikki ovat ihmeellisiä asioita.

Aamulla totesimme nukkuneemme hyvin ja myönsin että sänky oli oikein mukava ja riittävän leveä. Hotellin aamiainen oli mainio ja minua nauratti edellisiltapäivän surkeuteni. Seuraavaksi suuntasimme Ateneumiin, missä näimme rakkaan ystävämme ja ihastelimme Suomen taiteen tarina -näyttelyn upeaa ja erilaista esillepanoa. Klassikkoteokset olivat saaneet rinnalleen tuntemattomampia teoksia ja ne oli pantu näytille uudella ja inspiroivalla tavalla. Olimme kaikki kolme todella vaikuttuneita.

Juuri kun olimme saaneet kierroksemme tehtyä Ateneumiin tuli palohälytys ja meidät johdatettiin ilman ulkovaatteita ulos kadulle. Emme kuitenkaan jääneet kärvistelemään sinne ja odottamaan tilanteen kehittymistä, vaan suuntasimme viereiseen kahvilaan, missä seuraamme liittyi nuori taiteilijaystävämme, jonka kanssa inspiroivat keskustelut jatkuivat vielä herkullisen brunssin äärellä Sandrossa.

Illan suussa hyvästeltyämme ystävämme hyppäsimme Turun junaan ja totesimme reissun olleen oikein onnistunut ja monella tavalla hauska ja mukava: musiikkia, taidetta, ystäviä, ihania keskusteluja, viiniä, herkullista ruokaa ja rakkautta&huolenpitoa.

Marjaana

Muumihöpöt taivaassa

Poikani (19- ja 17-vuotiaat) ja minä päätimme pitää äiti&lapset -päivän syyslomallamme ja ehdotuksestani matkasimme Tampereelle. Ohjelmassamme oli Pelimuseo Vapriikissa, Tampereen parhaat burgerit ja tietysti Muumimuseo Tampere-talossa.

Älkää antako Tampere-talon kongressikompleksimaisen fiiliksen häiritä itseänne, sillä kunhan pääsette sisään Muumimuseoon, niin talon kliinisyys unohtuu hetkessä. Museossa kuvaaminen on kielletty, mikä on oikeastaan ihan helkutin hyvä asia. Sukeltaminen Tove Janssonin Muumien maailmaan onnistuu paremmin kun et koko ajan ole miettimässä kuvauskohdetta, valaistusta tai kuvakulmaa. Museo on sykähdyttävä. Sen tunnelma on erityislaatuinen ja kokonaisuus on todella hienosti rakennettu.

Molemmat poikani ovat kasvaneet Muumilaakson tarinoiden kyllästämänä. Muistan aina miten nuorimmaiseni kysyi silmät ymmyrkäisenä, kun pistin heidät skriinipaastolle: ” Eikö edes muumeja? Ne on niin terveellisiä.” Esikoinen nukkuu edelleen mieluiten muumilakanoissa ja hänellä on vino pino muumimukeja odottamassa pääsyä ensimmäiseen omaan kotiin. Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Kuinkas sitten kävikään? -lastenkirjat olen lukenut pojille  kymmeniä kertoja.

Trubaduuri toi poikien luettavaksi Tove Janssonin sarjakuvakokoelmat muutamia vuosia sitten ja kävimme tottakai koko perhe katsomassa Ateneumissa Tove Jansson -näyttelyn, mikä muuten kiertää parhaillaan Euroopan kaupunkeja.

Toven romaanit ovat meille vieraimmat, joten museo toimi senkin puolesta loistavasti. Pysyvä näyttely keskittyy nimenomaan Toven 12 muumiromaaniin.  Ehkä me nyt tartumme myös niihin?

Tuulikki Pietilän luomat ja rakentamat kuvaelmat, joiden tekemisessä avusti lääketieteen lisensiaatti Pentti Eistola ja hieman Tove itsekin, ovat aivan mahtavia ja ne on upotettu museoon todella hienosti. Tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä on Tove Jansson ja muumit, missä esitellään Janssonin muumihahmoja varhaisimmista 1930-luvun mustista muumeista ja Garm-lehden sota-aikaisista poliittisista satiirikuvituksista 1950-luvun ensimmäisiin muumituotteisiin ja 1990-luvun muumianimaatioihin. Vaihtuvan näyttelyn herkkuna on mielestäni villilänsi-kuvaelma, mistä löytyy myös kevytkenkäinen Hemakko pistisukkineen ja korkokenkineen.

En koskaan vienyt poikiani Naantalin Muumimaailmaan, kun he olivat pieniä. Mutta luulen,  että sain tekoni anteeksi sillä meillä oli eilen aivan mahtava matka Muumien maailmaan.

Esikoiseni on lähdössä muutaman päivän päästä viideksi viikoksi Carlowiin työharjoitteluun ja  ostimme Irlannin viemisiksi parit Muumi-keittiöliinat Tampere-talon museokaupasta ja minun oli pakko saada itselleni kortti, missä Muumimamma maalaa muraalia majakan seinään ja katoaa ruusujensa luo. Sellainen vaikutus taiteen tekemisellä on.

Jos jotakin kehitysideaa Muumimuseolle haluaisin antaa, niin Muumimuseon Lukukirjasto on sisustettu aivan väärin. Ottakaapa mallia Tuulikin ja Toven muumitalon sisustuksesta, niin sitten olemme  täydellisessä kirjastotunnelmassa. Toisaalta siinä olisi sellainen vaara, että ihmiset eivät haluaisi lähteä sieltä koskaan pois. Sellainen olo nimittäin voisi hyvinkin tulla.

F

PS Pelimuseo ja mediamuseo Rupriikki olivat myös oikein kivat ja Ohana Grillen burgilaiset herkulliset. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa ja paukkuja, niin olisimme käyneet myös Sara Hildénin taidemuseossa katsastamassa Robert Longon taidetta,

 

”Olkoon tuuli myötäinen!”

”Olkoon tuuli myötäinen!”, huudahti Mira Haahti, kun lähdimme ihastuttavasta Tellinasta, missä piipahdimme sunnuntaina juuri ennen kotimatkaa ihastelemassa upeita maisemia merelle ja Miran hienoa taidetta. Niin kuulemma Hangossa on tapana sanoa. Minulle nousi iho kananlihalle. Täydellinen lopetus täydelliselle viikonlopulle.

Olen jo pitkään haaveillut että voisimme tehdä viikonloppuretken Hankoon ja kun saimme keväällä hääkutsun, niin asia oli sitä myötä selvä. Syyskuun alun viikonloppu ylistetyssä Hangossa olisi varmasti aivan mahtava. Ja sitä se todellakin oli.

Olemme ystävystyneet Hangon Annan kanssa muutama vuosi sitten Annan ja Tomin blogin kautta (minä olen syypää siihen että pariskunta raahautui Harjavaltaan, Emil Cedercreutzin taiteilijakotiin) ja nyt vietimme osan viikonlopusta nelistään. Pääsimme jopa Parkkosen studiolle yökylään. Juuri sinne, missä Stella ja Jarnokin viettivät Hanko-viikonloppunsa. Tunsimme itsemme erittäin erityisiksi.

Illallinen Makasiinissa, jatkot+Trubaduurin privakeikka studiolla, lattet&lohileivät Lillanista, ajelua ympäri Hankoa, surffareiden bongaamista, kävelyä rannoilla – ja hyviä keskusteluja tuoreiden ystävien kesken. Ja kaiken kauniin ihastelemista. Annalla on käsittämättömän taito luoda kauneutta ja tunnelmaa ympärilleen juuri oikealla rouheudella, ja Tomin upeat valokuvat säväyttävät. Vai mitä sanotte siitä, että studiossa pyöri Jean-Paul Belmondon tähdittämä leffa meidän saapuessamme sinne? Kynttilät ja lyhdyt valaisivat upeaa tilaa ja esille oli nostettu punakantisia kirjoja. Parkkosen upeista kuvista ei tahdo saada silmiään irti. Sohvapöydälle oli drinkkivärkit Napue Gin &tonicia varten, jotka nautiskelimme juuri ennen kuin kävelimme itäsatamasta kirkkoon.

Kun sunnuntaina makasimme Turun kodissa vatsat täynnä intialaista ruokaa totesimme olleemme kuin luksuslomalla ulkomailla.  Ihana isäntäpari. Ihanat häät. Ihana Hanko.

F

 

Kulttuurimatka Hämeeseen

Saimme ystävältämme ja kollegaltani kutsun lähteä kuuntelemaan Sillanpää-oopperaa Hämeenkyröön – sekä seuraamaan (ja auttamaan) valokuvanäyttelyn pystytystä. Vastausta ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Kuukausi merellä oli tehnyt tehtävänsä ja halusin ihmisten ilmoille! Ja sitä paitsi emme olleet kumpikaan ennen käyneet Hämeenkyrössä.

Sillanpään syntymäkodin vierestä löytyy Myllykolun kesäteatteri, jonne on tänä kesänä valtavalla työllä tehty Nobel-palkitun F. E Sillanpään elämästä kertova ooppera. Nautimme esityksestä todella paljon. Valitettavasti esitykset ovat loppuun varatut, mutta Hämeenkyrön upeaan maalaismaisemaan kannattaa silti lähteä pistäytymään.

Kesäteatterin läheltä löytyy Maisemakahvila, joka on nimensä veroinen paikka. Kahvilasta avautuvat hulppeat näkymät hämäläiseen maalaismaisemaan ja järvelle. Kahvila on auki tänä kesänä 23.7.- 13.8.2017 välisen ajan joka päivä klo 14-19. Kahvin lisäksi talosta löytyy myös taidetta, muun muassa ystävämme Mikko Auerniityn valokuvataidetta, jossa piirtyy upeina kuvina F. E Sillanpään sielunmaisemaa. Mikon valokuvataidetta on nähtävissä myös Myllykolun kesäteatterin tiloissa sekä käsiohjelmassa. Olen päässyt seuraamaan Mikon Sillanpää-produktion kehittymistä lopullisiksi vedoksiksi ja näyttelyksi saakka – ja olen todella vaikuttunut. Frans Eemil Sillanpään suhdetta luontoon on nimetty erityiseksi, samaa voisin sanoa Mikko Auerniitystä.

 

F

Hämeenkyrössä

Hämeenkyrössä_1

Hämeenkyrössä_2

Hämeenkyrössä_3

Hämeenkyrössä_4

Hämeenkyrössä_6

Hämeenkyrössä_7

Hämeenkyrössä_8

Hämeenkyrössä_9

Hämeenkyrössä_10

Hämeenkyrössä_11

Hämeenkyrössä_12

Hämeenkyrössä_13

Hämeenkyrössä_14

Hämeenkyrössä_15

Hämeenkyrössä_16

F.E.Sillanpää ooppera

F.E.Sillanpää ooppera

F.E.Sillanpää oopperaKolme alinta kuvaa Sillanpää-oopperasta: Mikko Auerniitty, (http://www.fesillanpaa.com/fi/pressikuvat/)

 

Rakkauden kaupungissa

Monille rakkauden kaupunki on Pariisi, toisille Rooma. Molemmat kaupungit ovat ihania ja olemme niissä kumpaisessakin olleet yhdessä, mutta meidän todellinen rakkauden kaupunkimme on kuitenkin Rauma, sillä siellähän me tapasimme ensimmäisen kerran.

Tänään aamulla saaristossa oli melkoisen viileä ja Marja-mummin ja poikien mökkipiipahdus peruuntui. Rouvalla oli vähän tylsää ja hän kiemurteli aamulla T:n kainaloon ja ehdotti retkipäivää. Päätimme lähteä Raumalle. Pori on juuri nyt tupaten täynnä väkeä ja tajusimme että viime Rauman reissusta on jo aikaa. Saaresta pääsisi toki myös veneellä Raumalle, mutta kokemus, sääolot ja fiilis eivät ihan siivittäneet venematkaan ja sitä paitsi F halusi että piipahdamme Teresia ja Rafael Lönnströmin kotimuseossa ja sinne pääsi kuitenkin kätevämmin autolla ja saimmepahan hoidettua samalla myös kauppareissun.

Hurautimme siis kasitietä pitkin Raumalle ja suuntasimme Teresia Lönnströmin kotiin. Siltä tosiaan tuntui kun käänsimme auton rautaportista sisään ja jätimme auton pihatien reunaan. Teresia Lönnström asui  talossa miehensä kuoltua (1943) sisarentyttärensä Elsen kanssa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1986. Teresian testamentin turvin hänen kodistaan tehtiin kotimuseo ja Teresia ja Rafael Lönnstömin säätiö pyörittää kotimuseon lisäksi myös Lönnströmin taidemuseota.

Talo on valmistunut vuonna 1942 ja sen yhteyteen rakennettiin 1982 galleriarakennus Teresian hankkimia töitä varten.  Juurin nyt galleriasta löytyi Kesäisiä hetkiä -kooste hänen taidehankinnoistaan vuosilta 1984-86. Teresia Lönnstömin koti on näkemisen arvoinen monestakin syystä, mutta taiteen ja muun esineistön määrä on huikea. Suorastaan ylitsevuotavainen. Varsinaisia sisustusvinkkejä kotimuseosta on ehkä turha haalia, mutta joka tapauksessa se on hauska vierailukohde.

Museosta rynnistimme tietenkin Vanhaan Raumaan ja siellä Osteria de Filippoon, mikä valikoitui hetken googlailun jälkeen lounaspaikaksi – ja onneksi valikoitui. Söimme parhaat kylmäsavulohipitsat ikinä. Espressot ja jaettu tiramisu kruunasivat loistavan lounaan. Paikka oli kaikin puolin meidän makuumme: mainio ruoka, rento sisustus ja mutkaton palvelu. Kiertelimme jonkin aikaa Vanhan Rauman sisustusputiikkeja ja piipahdimme Vanhan Raatihuoneen Museon takana olevaan ihastuttavaan pikkupuutahaan, missä mm.  palavarakkaus oli täydessä kukassa… Tottakai. Rakkauden kaupungissa.

F&T

Raumalla

Raumalla_1

Raumalla_2

Anitra Lucanderin Romanttinen sommitelma vuodelta 1981. IHANA.

Raumalla_3

Raumalla_4

Raumalla_5

Raumalla_6

Raumalla_7

Raumalla_8

Raumalla_9

Raumalla_10

Raumalla_11

Raumalla_13

Raumalla_14

Teollisuusneuvos Teresia Lönnström. Liisa Tannerin muotokuva vuodelta 1965.

Raumalla_15

Raumalla_25

Raumalla_26

Raumalla_27

Raumalla_28

Raumalla_29

Raumalla_30

Raumalla_31

Raumalla_32

Raumalla_33

Raumalla_35

Raumalla_36

Raumalla_37

Raumalla_24

Raumalla_23

Raumalla_21

Raumalla_16

Raumalla_17

Raumalla_18

Raumalla_19

Raumalla_20

Raumalla_22

 

Ensemblea kuumassa ja kauniissa Roomassa

Tiedättehän mitä tarkoittaa termi ensemble? Yleensä se liitetään teatterin tekemiseen, mutta koen sen koskettavan mitä tahansa luovaa työskentelyä, mikä tehdään porukalla pienessä hurmoksessa.

Viisihenkinen ryhmämme koki Roomassa pienimuotoisen ensemblen. Teknisesti ryhmämme koostui kahdesta valokuvauksen opettajasta, kahdesta ammattitutkintoa suorittavasta valokuvaaja-aikuisopiskelijasta ja minusta. Asuimme yhdessä, söimme yhdessä, teimme töitä yhdessä – koko ajan taustalla oli tieto siitä, että olemme tekemässä jotain ainutlaatuista aivan erityisessä ympäristössä. Lopputuloksen tulette näkemään jonain päivänä valokuvapainotteisessa kirjassa, jonka Suomen Rooma-instituutti tekee yhdessä Sataedun valokuvauskoulutuksen kanssa. Tekemämme valokuvausmatka oli jo kolmas ja samalla myös viimeinen. Kuvat ovat nyt otettu ja prosessi etenee askel askeleelta kohti julkaisua.

Idea visuaalispainotteisesta julkaisusta syntyi minun ollessani valokuvaajaharjottelijana Villa Lantessa viime vuoden keväänä, ja on uskomattoman upea kokemus päästä osalliseksi seuraamaan koko prosessia. Tuskin maltan odottaa lopputulosta.

Tämä oli kolmas kertani Roomassa ja tunteeni tätä eriskummallista kaupunkia kohtaan vain syvenevät kerta toisensa jälkeen. Pysyttelimme ryhmämme kanssa  koko reissun ajan Trasteveressä, missä sijaitsi Airbnb-kämppämme ja Gianicolo-kukkulan laella Villa Lantessa. Vaikka koimme maantieteellisesti vain pienen osan Roomaan, niin kokemus oli kuitenkin valtava.  Roomalla on sellainen vaikutus, ainakin minuun, mutta olin aistivinani että se koski koko ryhmäämme.

Istun ranta-aitassamme, kirjoitan tätä tekstiä ja yritän jäsennellä viiden päivän matkaamme. Sillä aikaa kun minä olen prosessoinut kokemaani T on rukkailut vesiputkia,  trimmeröinyt mökin heinikkoja juhannusta varten ja laittanut ruokaa – pääasia että hän on antanut vaimonsa olla pöllämystynyt matkastaan. Niin tekee ihminen, joka ymmärtää kumppaninsa sielunelämää.

F

PS Dinnerikuvien takana: Frida by Visualaddict.

 

 

 

Hemmoteltuna matkaan

Mieheni ei todellakaan ole yllätysten järjestäjä tai lahjojen antaja, mutta hemmottelun taidon hän osaa.

Puhelimen herätys pärähti tänään aamuyöllä 2.30. Trubaduuri ponkaisi ylös ensin suukoteltuaan tokkuraista vaimoaan. Sitten hän keitti matkaan lähtijälle kahvit ja paahtoi leivät.  Minä sain keskittyä aamutoimiini ja varmistamaan että kaikki olennainen oli mukana. T piti seuraa aamiaisen ajan ja ihasteli kiharoitani. 

T kantoi matkalaukun autoon ja kiikutti rouvan linja-autoasemalle. Odotteli siellä kanssani kunnes bussi saapui.  Ja mikä parasta? T oli silminnähden onnellinen puolestani, että pääsen rakastamaani Roomaan. 

Minä lähdin rauhallisena ja onnellisena reissuun. Matkastressistä ei ollut tietoakaan.

F

Hetkiä Helsingissä

Karistin tiistaina Turun pölyt jaloistani ja suuntasin Helsinkiin. Päätin tavata mahdollisimman monta ystävääni ja onnistuinkin siinä hyvin.

Ensimmäinen tapaaminen tapahtui heti saavuttuani Helsinkiin, paikkana kahvila La Torrefazione Aleksanterinkadulla. Viihtyisä ja rento italialaistyyppinen paikka, missä oli supperhyvää kahvia. Tutustuin Roomassa ollessani kahteen nuorukaiseen, ja välillemme syntyi ystävyys, joka siirtyi mukanamme Suomeen. On ollut ihanaa saada ystäviksi kaksi luovaa ja lahjakasta nuorta miestä, joiden elämäntilanteet ovat jotain ihan muuta kuin omani. Eri ikäisten ystävien omistaminen on jotain aivan käsittämättömän rikastuttavaa. Kahvihetki hurahti hetkessä ja lupasimme tavata taas jossain. Ehkä saan seuraavaksi houkuteltua nuorison Satakuntaan.

Ihanan energinen ystävättäreni pörhälsi suoraan uudesta työpaikastaan luokseni ja oli seuraavan kohtaamisen aika. Ystäväni vei minut syömään mainioon italialaiseen ravintolaan Il Trioon, missä päivitimme kuulumiset loistavan pastan ja pitsan äärellä. Olemme tunteneet teinitytöistä asti ja vaikka edellisestä tapaamisesta olisi kulunut vuosi, niin kuin tällä kertaa, niin tuntuu kuin jatkaisimme siitä mihin viimeksi olimme jääneet. On huikeaa että on ystäviä, jotka tuntevat sinut läpikotaisin vuosikymmenien ajalta. Yövyin ystäväni luona ja emme meinanneet malttaa mennä nukkumaan, sillä juttua olisi riittänyt vaikka miten pitkään… Toivottavasti seuraavaan tapaamiseen ei mene kokonaista vuotta.

Kolmannet treffit saimme sovittua Malmin kauppakeskukseen. Kiireinen ystäväni sai kuin saikin järjestymään aikaa minulle. Hän oli lähdössä Hämeenlinnaan luennoimaan, joten sovimme treffit paikkaan, mistä hän pääsi kätevästi matkaan. Meille jäi aikaa miltei kaksi tuntia. Ystäväni on läsnäolon mestari. Hälyinen kauppakeskus katosi ympäriltämme kun hörpimme isot lattet viihtyisässä Espresso Housen kahvilassa. Meidän tiemme kohtasivat 1990-luvun alkupuolella kotimaisen kirjallisuuden opintojen parissa ja Facebookin myötä ystvyytemme heräsi uudelleen. Meidän elämämme ovat  oikeastaan tyystin erilaiset, mikä jollain tavoin ehkä juuri vetää meitä puoleensa. Olen todella kiitollinen ystävyydestämme. Tapaamisemme jälkeen olin inspiroitunut  – tiedän että hänellä on sellainen vaikutus moniin ihmisiin.

Rautatieasemalta kävelin hotelliimme Glo Hotel Artiin. Kävin suihkussa, lueskelin kirjaa ja otin pienet päiväunetkin. Pukeuduin oopperailtaa varten ja menin odottamaan hotellin upeaan aulaan Trubaduuria. Päiväunieni aikana lumimyrsky oli vallanut Helsingin kadut ja aulaan saapui luminen ja märkä mies. Emme antaneet sään haitata. Veimme T:n tavarat huoneeseemme ja lähdimme lumen ja tuulen keskelle etsimään ruokapaikkaa. Lumi ja tuuli riepottelivat meitä ja koko kaupunkia. Meitä nauratti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olemme saaneet kokea Helsingin tässä moodissa. T oli tsekannut valmiiksi Sushibar+Wine -ravintolan Fredalta, missä oli aivan loistavat sushit! Ehkä yhdet parhaista ikinä.

Illan ja viikon  ehdoton kohokohta oli Carmen Kansallisooperassa. Tarina ja ooppera olivat meille entuudestaan tutut Finnkinon MET-esityksistä, mutta kyllä livekokemus on aina ihan oma juttunsa. Sairastapaus hieman sekoitti esitystä, sillä Don Josén roolin esittäjä Daniel Johansson ei pystynyt itse laulamaan ja hänen paikkaajansa esitti laulut estradin sivusta. Mutta yllättävän vähän se haittasi.  Muuten Carmen oli juuri niin upea ja traaginen kuin sen kuuluukin olla.

Oopperan jälkeen olimme täysin valmiit nukkumaan – onneksi hotellin sänky oli todella hyvä. Glo Hotel Artin aamiainen oli myös aivan loistava. Körottelimme aamulla bussilla Turkuun ja minä palasin Satakuntaan.  Lomaa on jäljellä vielä muutama päivä ja aion ottaa todella iisisti.
 
F

PS Ihanien ystävien tapaaminen oli niin inspiroivaa ja intensiivistä, että unohdin ottaa kuvia, mikä oli oikeastaan juuri sitä, mitä kaipasinkin. Muutama räpsy sentään Glo Hotel Artin aulasta T:tä odotellessa…

glohotelart

glohotelart_7

glohotelart_6

glohotelart_5

glohotelart_4

glohotelart_3

glohotelart_2

glohotelart_1