”Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?”

Uuden puhelimeni (iPhone 7 plus) kameraominaisuudet ovat loistavat – myös etukamerassa. Selfiet ovat tätä nykyä siis hyvin piirtävää kuvaa ja ikä numeroina 45 vuotta. Olen huomannut itsessäni näiden tuoreiden kuvien kautta valtavan määrän ikääntymisen merkkejä. Rypyt ovat lisääntyneet ja juonteet syventyneet. Kuvissa on tutun näköinen nainen, mutta selvästi keski-ikäinen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se tunnu oudolta ja hämmentävältä. Mieli on kuitenkin monella tapaa sama kuin nuorena tyttönä.

Juttelimme viikonloppuna vanhenemisesta Trubaduurin kanssa. T sanoi etteivät minun ryppyni ja juonteeni haittaa häntä, onhan hänessäkin ikääntymisen merkkejä. Vanhenemista tapahtuu meissä molemmisssa koko ajan ja se on väistämätön tosiasia. Sille ei voi mitään – ja se on luonnollista. Niinpä. Huomaan silti tutkivani itseäni ja muita ikäisiäni. Vertailen ja tutkiskelen. Siunaan tupakoimattomuuttani ja hyviä geenejäni.  Onneksi olen myös ymmärtänyt olla kärventämättä ihoani auringossa. Myönnän olevani varsin turhamainen kasvojeni suhteen. Ihanaa että T suhtautuu niin viisaasti vanhenemiseeni. Itse en taida pystyä. Ainakaan koko ajan.

Facebookissa monet ovat kokeilleet FaceApp-sovellusta, jonka avulla voi testata miltä itse voisi näyttää ikäihmisenä. Itselle aihe tuntuu muuttuvan konkretiaksi sen verran kovalla vauhdilla, ettei FaceAppin käyttö ole tullut mieleen. Ehkä pitäisi. Saattaisi mieli lakata temppuilemasta ja iän merkit ruveta tuntumaan luonnollisilta.

Olen muuten tässä vanhenemisasiassa varsin epälooginen ja monella tapaa hölmö. T:n rypyt ovat mielestäni kauniita ja karismaattisia ja enkä voisi kuvitellakaan vierelleni siloposkista pojannulikkaa. Olen itselleni huomattavasti ankarampi. Katselin myös tuoreessa Eeva-lehdessä upeita kuvia 65-vuotiaasta Efva Attlingista (entisestä huippumallista) ja huomasin vertailevani itseäni tähän kaunottareen, vaikka tiedän hyvin minkälaisen käsittelyn muotikuvat saavat tietokoneella ennen päätymistä lehteen. Itselläni ei myöskään ole minkäänlaista mallitaustaa. Ja sitä paitsi voipi olla että Efvan kasvot ovat saaneet osakseen muutakin kohottavaa kuin Niveaa.

Kai pohjimmiltaan on silti kysymys PMMP.n biisin sanoista ja otsikkoni kysymyksestä: ”Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?”. Onneksi mieheni ymmärtää asian ja sen miten tärkeää rakkauden tunnustaminen uudelleen ja uudellen aina vaan on. Eilen aamulla kun vein hänet bussipysäkille, niin viimeiset sanat kuuluivat:” Mä rakastan sua.”

Ihanaa. Mä voin rupsahtaa rauhassa rakkaani puolesta. Vielä kun saisi oman päänsä ojennukseen tässä asiassa.

 

F

 

 

 

Saari soi

Saaristossa ollaan ja merellä tuulee vähintäänkin navakasti. Mutta meitä se ei haittaa sillä tuuli ei osu meidän rantaan, mutta sen verran puhaltaa, että hyttyset pysyvät poissa. Saavuimme saareen eilen kun olimme ensin saatelleet yhden pojista popjazzleirille. Toinen on riparilla ja kaksi opiskelee elämää kotitanhuvilla. Ihan mahtavaa että poikakvartettimme on kasvanut siihen ikään, että voimme jättää nuorison oleilemaan vaihtelevin kokoonpanoin eri osoitteeseeen, kuin missä me itse olemme. Ihanat nuoret miehet.

Olipa niin kiva rantautua saareen ja tajuta taas kerran, että tämä on kyllä ihan maailman paras paikka. Minullehan tämä on jo 41. kesä ja parastahan tässä kaikessa on se, että T jakaa tunteen kanssani. Hänelle tästä pikkuisesta mökistä on tullut lähes yhtä rakas kuin minulle.

Tulevana sunnuntaina juhlimme neljännen pojan rippijuhlia Turussa ja T:llä on ollut tapana laulaa jokaisen pojan juhlissa ”Nuoruus on seikkailu”. Niinpä T kaivoi eilen illalla kitaran ja vähän treenaili. Lauloipa hän siinä pari muutakin laulua.  Jostain syystä minulle oli mennyt Katri Helenan versio kyseisestä biisistä ohi aikanaan kun taas Jari Sillanpään versio ensimmäiseltä Vain elämää -tuotantokaudelta kolahti. Itken lähes joka kerta kun T laulaa kyseisen biisin. Hassu nainen.

”Mitä silloin tapahtuukaan ensisuudelma kun ohi on
Epätoivo, eikä muukaan oli onni niin vaatimaton
Näin kun sanotaan mä miettiä saan

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman se paljastaa

Missä onkaan henkes siteet, missä voimasi todellinen
Mistä saatkaan mielipiteet, mistä tiedon ja kokemuksen
Näin kun kysytään mä miettimään jään

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman se paljastaa

Nuoruus on sadussa Tuhkimon
Peloista sen, toiveista sen se voimaa saa
Nuoruus on vaikeaa.”

F

Saari soi

Saari soi_1

Saari soi_2

Saari soi_3

Saari soi_4

Saari soi_5

Saari soi_7

Saari soi_8

Uutuudenviehätys ohi

Emme kumpikaan muista tarkkaa päivämäärää, mutta toukokuussa 2008 me näimme toisemme ensimmäisen kerran. Ensi tapaamista edelsi pari viikkoa meilien kirjoittamista, mitä taas seurasi muutaman viikon kestäneet puhelinsessiot iltaisin. Ensimmäisen kontaktin toisiimme kun saimme deittipalvelu match.comin kautta. Rakastumisemme tarinan voi lukea blogista valitsemalla hakukategoriaksi ”Meidän tarinamme”.

Ensi kohtaamisestamme tulee siis kuluneeksi näinä päivinä kahdeksan vuotta. Nuo kahdeksan vuotta ovat olleet elämämme onnellisimmat vuodet. Mutta myönnettävä se on, että uutuudenviehätys on mennyttä.

Tunnemme toisemme läpikotaisin ja fakta on se, että mikään ei varsinaisesti enää yllätä. Usein tuntuu että on melkein turhaa vaihtaa sanoja, kun tietää, mitä toinen ajattelee. Tästä huolimatta puhua pulputamme toisillemme. Koska olemme päättäneet että emme vaikene tätä suhdetta kuoliaaksi.

Olemme kokeneet kahdeksan vuoden aikana niin paljon yhdessä ja vastaamme on tullut niin monenlaisia tilanteita, että tiedämme miten toinen reagoi suuttuessaan, pelätessään, stressatessaan,  ollessaan epävarma, väsynyt, iloinen, onnellinen jne.

Tiedämme milloin toinen kaipaa vain silitystä tai milloin puhuminen on siirrettävä toiseen hetkeen, milloin on kiihkeän ja milloin  taas hellän suudelman aika. Tylsistyttääkö?

No, ei todellakaan. On aivan ihanaa kun ei tarvitse  yrittää arvailla toisen mielen liikkeitä tai tuntemuksia. Aika on niin rajallista, että on vain helpottavaa, että voi keskittyä olennaiseen: nauttimaan toisen tutusta ja turvallisesta seurasta, tehdä yhdessä kivoiksi havaittuja asioita ja välillä vähän höystää yhdessäoloa mukavilla, uusilla, jutuilla.

 

F&T

Me.jpg

 

Kyhnytystä toisen kyljessä

Yhteiset päivät ennen parin viikon eroa ovat käsillä. Pitkäperjantaina muutama tunti meni asian kanssa kärvistellessä, kunnes todettiin että asia ei siitä muuksi muutu. Päädyimme siis siihen, että nyt vaan nautitaan yhdessäolosta ja ikävöidään sitten kun on sen aika. Näinä muutamana päivänä vierihoidon määrä on ollut valtava  ja tarve olla toisen lähellä poikkeuksellisen voimakas. Ihan kuin sitä yrittäisi tankata toista varastoon.

Osa perjantain kärvistelystä johtui tietysti myös F:n kasvavasta matkajännityksestä. Rouva on kuitenkin lähdössä elämänsä ensimmäisen kerran ulkomaan matkalle ihan itsekseen.

Miten jokin asia voi olla samalla kertaa ihanaa ja kamalaa?

 

F&T

Aika on rajallista

Kun yhteinen aika on niin kortilla kuin T:llä ja minulla, niin ajankäytön suhteen tulee todella itsekkääksi ja tiedostavaksi. Viime viikonloppuna olisi ollut tarjolla niin henkilöstöjuhlaa kuin rokkibileetkin ystävien luona.  Päädyin lähtemään ystävieni kanssa perjantaina teatteriin ja olikin mukava nähdä ihania ystäviäni pitkästä aikaa, mutta esityksen jälkeen riensin kiireesti kotiin, sillä tiesin että T oli siellä. Muut riennot skippasimme. Tuntui siltä että meidän täytyy käyttää kaikki liikenevä aika siihen että olemme yhdessä ilman mitään kummempaa ohjelmaa.

Uusperheessä  ylipäätään perheen yhteinen aika on rajallista. Yritämme järjestää yhteistä aikaa myös kaikkien nuortemme kanssa – yhdessä ja erikseen. Aina se ei onnistu, mutta pienellä vaivannäöllä ja suunnitelmallisuudella aikaongelmat ovat yleensä ratkaistavissa. Koska yhteinen aika ei perheessämme ole itsestäänselvyys, niin mielestäni koko perheemme on tajunnut sen arvokkuuden. Jokaisella on myös aika iso itsemääräämisoikeus omaan ajankäyttöönsä.  Tätä oikeutta kunnioitetaan ja asioita järjestellään sen puitteissa kuin se vain on mahdollista. Nuorison mielipiteitä ja tarpeita kuunnellaan, mutta jotta kuusihenkinen perhe kaikkine huusholleineen saa kuvion sujumaan, niin joustoa tarvitaan ihan kaikilta. Joskus mennään nuorison ehdoilla, joskus vanhempien. Myös toisten perheiden aikataulut on otettava huomioon.

Välillä sitä haikailee, että kunpa saisi ajan pysähtymään. Hetkessä eläminen ja yhteisen ajan vaaliminen helpottavat tilannetta, mutta kyllä se viikonloppu ihan pirun lyhyt on!!!

 

F

PS SuomiLoven kautta hypähti muistin lokeroista tajuntaan Suurlähettiläät. Hieno orkesteri – ja hieno biisi Kuka pysäyttäisi kellot.

 

 

 

Mistä nää puhuu?

Netti pursuaa nyt mielipiteitä puolesta ja vastaan. Lähipiirissäkin leimuaa. Kuka tekee mitä ja kuka jättää tekemättä? Kuka kantaa vastuun ja kuka tekee aloitteen? Mikä on miehen paikka? Mikä on naisen paikka? Pitääkö riidellä? Ja miten pitää riidellä? Kenellä on valta ja vastuu – ja mihin asioihin?

Olen lukenut viime aikoina kymmeniä mielipiteitä naisen ja miehen vastuusta ja vastuun jättämisestä parisuheessa ja olen tekstien äärellä silmät ymmyrkäisinä. Mistä nää puhuu? Välillä sieppaa naisten kirjoittamat mielipiteet, välillä miesten. Joidenkin tekstien kohdalla nyökytttelen päätä voimallisesti. Välillä meinaan pudota tuoliltani. Suurin ongelmahan tässä julkisessa keskustelussa on tietysti yleistäminen.  Mutta asioissa on aina myös totuuden siemen.

Olen myös miettinyt syitä miksi meillä ei jouduta setvimään asioita, jotka tuntuvat hiertävän suurinta osaa parisuhteista. Syitä on varmasti monia, mutta yksi on se, että meidän perheyksikössämme kaikki osallistuvat kotitöihin. Nyt teini-ikäset poikamme ovat jo vuosikaudet osallistuneet esim. ruuan valmistukseen ja osaavat kaikki neljä laittaa useita ruokia alusta loppuun saakka. Mielestäni jokaisen vanhemman velvollisuus on vaatia lapsia ja nuorisoa tekemään osan kotitöistä.  Ne eivät ole erikseen korvattavaa työtä, vaan osa arkea! Minun johtoajatukseni kasvatustyössä on ollut se, että haluan jälikasvustamme hyviä kumppaneita tuleville puolisoilleen. Näihin taitoihin kuuluvat mm. kyky keskustella hankalistakin asioista, taito osoittaa hellyyttä, empatiakyky ja ruuanlaittotaito.

Toiseksi suhtaudumme molemmat myös lähinnä huvittuneesti sukupuolien välisistä eroista käytävään keskusteluun. Vain todella harvat meille ominaiset piirteet kumpuavat sukupuolestamme. Sukupuolemme ei sido eikä rajoita meitä. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettemmekö olisi nainen ja mies.

Kolmas asia ovat lapsuuden käyttäytymismallit. Kotikasvatuksemme näkyy ehkä eniten siinä asiassa, että T on hyvin pitkälti kasvanut näkemään, että perheen isä huolehtii kotitöistä. Hänen äitinsä kävi töissä kun taas isä, joka oli jäänyt suhteellisen nuorena sairaseläkkeelle,  hoiti pitkälti kodin. Itse olen kasvanut ehkä hieman perinteisemmän työjaon piirissä, paitsi että äitini oli sen verran noheva, että hän hoiti lähes kaiken kotona isäni paiskiessa töitä yrittäjänä kodin ulkopuolella.

Neljäs asia on oma aika ja erillisyys. Minä löysin oman ajan merkityksen erottuani lasteni isästä ja olen pitänyt siitä kiinni. T:lle taisi käydä samoin. Kaksosten töissä käyvänä isänä oma aika oli kortilla. Avioero antoi sitä. Oma aika ja erillisyys toteutuvat myös sitä kautta, että me asumme eri osoitteissa arkena. Molemmat rämpivät läpi arjen omalla tavallaan. Konflikteja ei synny kun kumpikin vie omat roskansa tai ainakin delegoi niiden viemisen.

Viidentenä asiana on molempien tarve keskustella asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman varhain ja rehellisesti. Kärpäsistä ei ehdi syntyä härkäsiä, sillä niihin tartutaan. Onko se nyt sitten sitä ennaltaehkäisevää parisuhdetyötä?

F

PS Juuri nyt kun viimeistelen tätä tekstiä, niin portaista kuuluu mukavaa ääntä. Esikoinen imuroi.

 

Vastakkainasettelu parisuhteessa

Väestöliiton asiantuntija ilmaisi äskettäisessä  Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan huolensa tietystä lisääntyvästä trendista parisuhteissa. Hän oli huolissaan siitä että mies jää usein statistin rooliin parisuhteessa, kun nainen ottaa päävastuun kaikesta ajatellen ettei mies kuitenkaan osaaa tehdä asioita ”oikealla” tavalla.  Tästä epätasapainosta sitten syntyy riitoja ja nainen kokee että hän kantaa kaiken vastuun. Ja naisystävien kesken  he sitten mollaavat saamattomia miehiään.

Kuulostaa surulliselta, ja varmastikin kirjoittaja tietää mistä puhuu. Vaikuttaa siltä että tuon kaltaisissa parisuhteissa ollaan pudottu juuri niihin sudenkuoppiin mistä mekin olemme kirjoittaneet klik, klik ja unohdettu toisen rakastaminen ja arvostaminen omana itsenään klik,klik, klik. Niistä voi kyllä päästä pois opettelemalla kiitollisuutta, toisen arvostamista, temperamenttien erojen ymmärtämistä jne, mutta helppoa se ei varmastikaan ole, kun on antanut parisuhteensa sairastua.

Aloin miettiä meidän parisuhdettamme siltä kannalta kummalla meistä on enemmän ideoita ja visioita parisuhteessamme ja myönnän avoimesti että vaimollani. En kuitenkaan koe itseäni statistiksi vaan keskustelemme kaikesta ja mietimme mahdollisia toteutustapoja. Jos oltaisiin minun ideoideni varassa, elämästämme tulisi melkoisen tylsää. Sitä paitsi F:n ideat kumpuavat aidosta halusta, joten meillä ei ole mitään ulkopuolisia paineita toteuttaa niitä.

Arvostan kovasti vaimoni idearikkautta ja tiedän että hän arvostaa minussa harkitsevaisuuttani ja rauhallisuuttani. En koe että meillä kumpikaan pyrkisi ottamaan vallan käsiinsä parisuhteessamme, vaan molemmat ottavat vastuuta enemmän itselle luonteenomaisemmista asioista.

T

 

 

 

 

Varmat otteet

Minulta ei oikein tuo lifestyle-bloggaaminen luonnu, joten kirjoittelen harvakseltaan näitä lyhyitä mietteitäni parisuhteesta ja yritän miettiä mitä kaikkia asioita teemme omassa parisuhteessamme oikein kun meillä on koko ajan kivaa tai vielä kivempaa.

Yksi asia mikä tuli mieleen on varmuus. Avioliiitossamme on varmuutta monella tasolla. Olemme varmoja siitä, että rakastamme toisiamme, Olemme varmoja siitä, että jos toinen mokaa, toinen ei ilkeile siitä. Olemme varmoja siitä, että  kumpikin meistä kantaa oman osuutensa vastuusta. Olemme varmoja siitä, että toinen ei saa toista tuntemaan itseään epävarmaksi. Olemme varmoja puolisomme kiltteydestä. Olemme varmoja siitä, että hellyyttä ja seksiä saa toiselta halutessaan.

Tämä kaikki tuo itselle sellaisen varmuuden tunteen, joka heijastuu kaikkeen parisuhteessa. Viimeksi rakastelun jälkeen F kysyi minulta miten ihmeessä oikein tiedän mikä hänestä tuntuu hyvältä juuri sillä kerralla. Vastasin etten tiedäkään. Juju taitaakin olla siinä että varmaotteisuus on seksikästä ja kiihottavaa, puolin ja toisin.

T

Joulukuu on rakkauskuu

SuomiLove pyörii taas telkkarissa ja Hyvinkään-Riihimäen alueen perheasiain neuvottelukeskuksen työntekijät olivat pistäneet pystyyn Parisuhteen joulukalenterin Facebookkiin. Jokainen ”luukku” pitää sisällään pienen parisuhdesuhdetehtävän. Joulukuun ensimmäisen päivän tehtävä kuului: ”Kerro tänään kumppanillesi jokin sellainen asia, jota hänessä erityisesti juuri nyt arvostat.” Mahtavaa! Ihan huippua. Ja mikä parasta sivuilla oli hetki sitten miltei 17 000 tykkääjää!

Ystäväni  Jonna oli tehnyt miehelleen ikioman joulukalenterin. Jokainen pussukka pitää sisällään pienen yllätyksen ja jokaisen pussukan kyljessä olevan  kuvan takana on ”siirappinen rakkaudentunnustus ja vitsejä.” Ihan loistava idea!

Joulukuu on perinteisesti pimeää, sateista ja mustaa aikaa. Mutta sille ei pidä antaa periksi.  Ei todellakaan. PoriJazzin perustaja Jyrki Kangas on sanonut: ”Asenne ratkaisee. Aina” Positiivaritkin hehkuttavat sloganin nimeen.  Niin mekin. Pieniä rakkauden tekoja, sanoja ja ylläripylläreitä vaan joulukuuhunne, ystävät hyvät!

F

Rakkauskalenteri2

Rakkauskalenteri3

Rakkauskalenteri4

Rakkautta vaan

Vanhemmuudesta

Päätimme jo suhteemme alkumetreillä, että jaamme vahvasti myös vanhemmuuden. Vaikka jälkikasvullamme on, tottakai, toiset biologiset vanhemmat, joilla on tietyt vastuut ja velvollisuudet jo juridisestikin, niin olemme valtuuttaneet toisen olemaan tasavertainen vanhempi yhteisessä elämässämme. Pääsääntöisesti kuvio on toiminut hyvin. Mutta ei aina. Joidenkin ihmisten suuntaan tämä järjestely on ollut ehkä hieman hankalaa. Välillä lapsetkin ovat pullikoineet.

On kuitenkin äärettömän tärkeää, että meidän perheemme dynamiikka ja arki toimivat. Tietyllä tavalla on pitänyt olla itsekäs ja tarkka omista  rajoistaan. Ja luottaa siihen että me tunnemme lapsemme – ja varsinkin meidän perheemme tarpeet.

Se, että päädyimme tähän ratkaisuun, on ollut valtava voimavara. Emme ole kumpikaan jääneet yksin vanhemmuuden haasteiden edessä, vaan aina on voinut luottaa että kumppani, joka ei ole lasten  biologinen vanhempi, on kuitenkin minun rinnallani myös tässä asiassa. Kumpikaan ei ole nostanut käsiään pystyyn hankalienkaan asioiden äärellä. Päinvastoin. Välimatka asioihin ja tilanteisiin on myös antanut toiselle näkökulman, joka on saattanut olla ratkaisevaa koko kuvion kannalta.

Vanhemmuus ja perheemme yhteiselo on muuttunut vuosien varrella, mutta on monia asioita, joista olemme pitäneet kiinni. Yksi tärkeimmistä on yhteiset ruokahetket. Jokaiseen perheviikonloppuun kuuluu yleensä vähintään kolme yhteistä ateriaa, jolloin koko perhe on koolla. Usein aterioiden valmisteluihin myös osallistuu koko perhe. Toinen asia on, että teemme aina välillä jotain yhdessä koko porukka ilman muita ihmisiä. Melko harvakseltaan nykyään, mutta kuitenkin. Viime viikonloppuna kävimme yhdessä teatterissa. Porin teatterin Piaf-musiikkinäytelmä toimi koko jengillä.

Kolmanneksi. Me myös keskustelemme paljon. Aikaisemmin pidimme myös perhekokouksia, joissa keskityttiin selvittelemään haastavia tilanteita ja asioita. Nykyään se tapahtuu luontevasti ruokailujen ja muun yhdessolon lomassa.

Viikonlopun ruokalistalta löytyi mm. hummusta, raitaa ja chili-inkiväärilihapullia tomaattikastikkeessa.

F&T

PS Kuvat otettu vain hetki ennen kuin nälkäinen teinikvartetti rymisteli pöydän ääreen ja tyhjensi kipat, padan ja kattilan.

Syömingit

Syömingit_1

Syömingit_2

Syömingit_3

Syömingit_4

Syömingit_5

Syömingit_6