Kun melkein lakkasin uskomasta rakkauteen

Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäisen avioliittoni mentyä nurin aloin epäillä ettei sellaista asiaa kuin rakkaus ole olemassakaan.

Minulla oli kuitenkin plakkarissa kokemus, joka kannatteli uskoani ja pani minut epäilemään tunnettani. Olen nimittäin kasvanut rakkauden keskellä. Vanhempieni avioliitto kesti melkein 30 vuotta ja se oli ns. rakkausavioliitto. Heidän suhteensa päättyi isäni kuolemaan, mutta rakkaus ei ole kadonnut edelleenkään mihinkään.

Silloin kun meinasin menettää uskoni rakkauteen, aloin etsiä sitä monista muistakin paikoista kuin omasta kokemuksestani: kirjoista, musiikista, elokuvista, muista ihmisistä jne. Nyt puhun nimenomaan kahden aikuisen ihmisen välisestä, intohimoon perustuvasta parisuhderakkaudesta, sillä rakkauteni lapsiini ei ole koskaan ollut epäilyksen alla. Etsintäni ei ollut turha, vaan rakkautta löytyi monista paikoista. Erityisesti koin tärkeäksi kohdata ihmisiä, joilla oli parisuhteessaan hyvä olla. He valoivat uskoa rakkauteen ja mahdollistivat sen, että pystyin olemaan avoinna, kun se sitten osui kohdalle ja rakastuin Trubaduuriin.

Tänään Yle Fem Teemalla alkoi kolmiosainen sarja Sinun, ikuisesti, missä käydään läpi kuuden tanskalaispariskunnan rakkaustarinoita. Heidän parisuhteensa ovat kestäneet ikuisuuden. Ensimmäinen jakso oli todella koskettavaa katseltavaa ja sulattaa paatuneemmankin katsojan sydämen. Lämmin suositus kaikille nille jotka uskovat rakkauteen ja nille, jotka meinaavat välillä olla uskomatta.

F

Kuva: http://www.dr.dk

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On helppoa olla rakastava kumppani ihmiselle, joka on hyväntuulinen, energinen, hellä ja huomioiva.

Mutta entä jos puoliso kiukuttelee, on kärsimätön, useimmiten omissa ajatuksissaan ja silminnähden tuskainen? Niinpä. Olen ollut viime aikoina enemmän jälkimmäistä sorttia. Ajatukseni pyörivät muutosprosessissani, flunssassani, syömisessäni, liikkumisessa (tai juuri nyt liikkumattomuudessani), rutiineissani ja psykologikäynneissäni. Minussa.

Olen juuri nyt erittäin iloinen, että T asuu viikot poissa kotoa ja saa pitää arkisin lomaa minun elämästäni. Toki keskustelemme joka päivä puhelimessa, mutta yleensä olen suhteellisen hyvällä päällä jutellessamme. Yritän myös viikonloppuisin olla sälyttämättä muutosvastarintaani, kärsimättömyyttäni ja epäonnistumisen pelkoani ja kaikkea muuta kuonaa aviomieheni päälle. Hän on nimittäin täysin syytön olemassaoleviin haasteisiini.

Onneksi olen tajunnut näiden kohta kymmenen yhteisen vuotemme aikana, että rakkautemme on kestävää sorttia ja se ei ihan pienistä hetkahda. Ja sitä paitsi. Olemme luvanneet todistajien läsnäollessa rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö joskus ottaisi päähän toisen luonteenpiirteet, heikkoudet, ärsyttävät tavat tai se, että toinen tuntuu lyövän päätään seinään kerta toisensa jälkeen.

Olen kiitollinen aviomieheni pitkämielisyydestä paino-ongelmani suhteen ja kaikesta siitä järjen äänestä, minkä hän kaivaa itsestään, kun minulta on viimeisetkin järjen hivenet kadonneet päästä.

Nyt lupaankin sinulle, rakas ja ihana aviomieheni, että vastoinkäymisten jälkeen tulee myötäkäymisen vuoro ja tulet saamaan itsellesi rakastavan, hellän, energisen, hyväntuulisen ja huomattavasti terveemmän ja hoikemman vaimon. Sellaisen sinä olet totisesti ansainnut.

F

Eriparia

En jaksa lakata hämmästelemästä meidän erilaisuuttamme. Meidän tapauksessa erilaisuutemme on jo ulkoisestikin niin silmiinpistävää, että se ei jää kenellekään epäselväksi. Trubaduuri on miltei 190-senttinen ja tumma kuin mikä, minä piirun verran yli 165 senttiä ja vaalea. Vaikka blondius tuleekin nykyään purkista, niin ihon kelmeys on aitoa. Minun nahkani ei päivety kauniin ruskeaksi kevään ensimmäisten auringon säteiden jälkeen, kuten puolisollani. Mieheni olemus on suora, rasvaton, kevyt ja hoikka, kun taas minun kehoni koostuu kurveista, ulokkeista, pyöreydestä, rasvasta ja isosta massasta.

Mutta erilaisuutemme ei todellakaan jää näihin ulkoisiin asioihin. Se on tullut todistetuksi moneen kertaan myös lähiaikoina. Viime viikon vastoinkäymisten jälkeen asiat ovat edenneet ihan mukavasti ja tuntuu että olen saanut jostain uudesta kiinni. Yritän saada otetta vuosikymmeniä minua riivanneista addiktioista ja nujertaa ne. Tiedostaminen ei ole ongelma, mutta epäonnistumisen pelko ja kärsimättömyys ovat. Erityisesti kärsimättömyys. Vaikka tiedän asioiden tapahtuvan hitaasti ja ymmärrän pysyvän muutoksen syntyvän vain maltilla, niin minun on jumalattoman vaikeaa hyväksyä tilanne. Sorrun niin helposti kohtuuttomiin vaatimuksiin ja mopo meinaa karata käsistä suuntaan jos toiseen.

Trubaduurin psyyke on täysin toisenlainen. Hän tekee harvoin (lue: ei koskaan) ylilyöntejä oikeastaan minkään asian suhteen, hän on kärsivällinen, maltillinen ja pitkäjänteinen. Se mikä on minulle ihan helvetin vaikeaa, on hänelle luontaista ja helppoa. Minulla on siis vieressäni opettaja ja guru vailla vertaa.

Aivan kuten T:lläkin on minussa. Mieheni katoaisi rutiineihinsa, askeettisuutensa ja tasapaksuun elämään ilman minua. Hänestä katoaisivat elämänilo, spontaanisuus, sosiaalisuus, nauru, hulluttelu ja kauneus.

Onhan se ihan mieletöntä että olemme löytäneet toisistamme vastavoiman itsellemme. Minä annan ja saan. Hän antaa ja saa. Ja tämä ei vaadi mitään erityistä, olemme vaan omia itsejämme ja annamme palaa!

F

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos pahin tapahtuu

Teimme keskinäisen testamentin jo vuosia sitten. Kävimme läpi eri vaihtoehtoja, mitä voisi seurata siitä jos pahin tapahtuisi parisuhteellemme ja toinen meistä menehtyisi ennen aikojaan. Yritimme myös miettiä mikä on oikein ja kohtuullista meidän näkökumastamme suhteessa lapsiimme. Prosessi jäi kuitenkin hieman kesken ja jatkoimme asioiden sulattelua ja reilu vuosi sitten otimme myös henkivakuutukset. Viimeisimpinä papereina laadimme viikko sitten edunvalvontavaltuutukset, joissa yritimme varautua tilanteeseen, missä toinen ei kuole, mutta ei ole enää myöskään kykenevä päättämään yhteisistä asioistamme.

Uusioperheen perintöasiat voivat olla jonkin verran mutkikkaammat kuin ydinperheessä, mutta jokaisella perheellä on asioita joiden hoitamisesta kannattaa keskustella. Kannatamme molemmat esimerkiksi lasten puolisoiden sulkemista pois perinnöstä, mikä onnistuu kätevästi keskinäisellä testamentilla. Järkemme mukaan näin pitäisi olla lähtökohtaisestikin, mutta laki määrää toisin.

Se, että olemme yrittäneet hoitaa tämänkaltaiset asiat kuntoon, ei tarkoita sitä että pelkäämme pahinta, vaan olemme halunneet luoda selkeät linjat yhteiselämäämme varautumalla myös ikäviin asioihin. Testamentti on vähän niin kuin vakuutus. Se, että asiat ovat kunnossa ja selkeitä, luo myös turvallisuuden tunnetta. Olemme yrittäneet puhua asioista myös lapsille, jotta he ymmärtävät mksi asiat ovat tietyllä tavalla.

Perintöasioista riiteleminen on yhtä turhaa kuin kaikista muistakin asioista. Usein onni olisi tässäkin asiassa keskustelun ja sopimisen päässä. Väärinkäsitykset, tulkintavirheet, tunteet ja luulot aiheuttavat ristiriitoja, jotka voivat synnyttää syviäkin railoja ihmisten välille.

Meillä on tekemättä vielä hoitotahto, mutta senkin aiomme hoitaa pikimmiten pois päiväjärjestyksestä. Ja sitten voimmekin unohtaa koko asian ja keskittyä nauttimaan yhteisestä elämästämme tässä ja nyt.

F&T

Siirappista ja imelää

Otsikon adjektiivit voisivat liittyä tietysti myös jouluruokiin, mutta ajattelin kyllä kirjoittaa siitä että intohimoisen parisuhteen kuuluukin olla siirappista ja imelää.

Kysyimme eräältä ystävältä, jonka tiesimme kuunneelleen THE radio-ohjelman että miltä se oli hänen mielestään kuulostanut. Herra vastasi positiivisen rakentavasti ja analyyttisesti, mutta totesi loppuun että olihan se vähän siirappista.

Ja hän oli täysin oikeassa. Meidän parisuhteemme on siirappista, mikä kuului myös radio-ohjelmasta, missä olimme haastateltavana. Joululomammekin oli varsinainen rakkausloma. Kyhnytimme toistemme kainalossa kuin kyyhkyset ikään ja suutelimme tuntitolkulla. Olemme todenneet että elämästämme tehtyä elokuvaa ei pystyisi kukaan katsomaan, niin sokerinen se olisi.

Mutta sellaista intohimoinen parisuhde on: siinä kosketetaan toista hellästi, himokkaasti ja kauniisti, ei ilkeillä, vaan kohdellaan toista kannustavasti, kunnioittavasti ja ihaillen. Yhdessäolo on intensiivistä ja mutkatonta, mutta inspiroivaa! Tämän kaltainen yhdessäolo vaatii mielestäni myös selkeää erillään oloa. Meillä se onnistuu helposti sen vuoksi että elämme arjen eri osoitteissa, mutta huomasimme ottavamme toisistamme etäisyyttä aina välillä myös loman aikana. Syventyminen kirjaan, tv-sarjaan tai valokuvaamiseen antoi vaadittavan erillisyyden tunteen, minkä jälkeen toisen kohtaaminen intohimoisesti taas onnistui.

Intohimon ruokkimiseen on myös muita konsteja kuin erillään olo. Kokeilimme loman aikana myös miniselibaattia. Sovimme siis yhdessä että pariin päivään intiimi yhdessäolomme ei mene loppuun asti. Tämä ihmiskoe ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta se oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin. Kannattaa kokeilla. Ihmisen mieli on merkillinen.

Ei yhdessäolomme tietenkään koko ajan ole intohimoa pursuavaa. Se on usein myös ihan tavallista. Me istumme ruokapöydässä ja syömme ja samalla päivittelemme maailmanmenoa tai tarkkailemme pihapuussa keikkuvaa mustarastasta. Joskus toinen puhuu jostakin asiasta, ja toinen ei kuuntele yhtään. Joskus äidymme myös valittamaan. Nalkuttamisen ja riitelyn olemme kuitenkin saaneet kitkettyä tästä ihmissuhteesta oikeastaan täysin pois, mutta välillä kyllä naljailemme toisillemme.

Pääsääntöisesti parisuhteemme on kuitenkin täynnä rakkautta ja intohimoa. Ja se ei todellakaan vaadi älyttömästi työtä ja vaivaa, mutta tiedostamista ja tietyllä tavalla toimimista kylläkin. Kun on elänyt näin jo kohta kymmenen vuotta, niin sitä on tullut ahneeksi. En todellakaan halua luopua saavutetuista eduista, vaan haluan nauttia makeasta elämästämme niin kauan kuin hengitän ja sydämeni lyö.

F

Älä koskaan ikinä pysy sellaisena kuin silloin!

Jäimme miettimään kysymystä, joka nousee usein parisuhteesta puhuttaessa. ”Millaiseen ihmiseen aikoinaan rakastuit?” Kysymyksen yleisyyden täytyy perustua ajatukseen, että ihminen on pohjimmiltaan sama ja toisessa ihmisessä rakastuu johonkin ydinminään, joka sitten vuosien saatossa hautautuu jonnekin ja jos haluaa rakastua ja löytää kipinän uudelleen, niin nämä ydinminät on kaivettava esiin.

Me näemme asian hieman toisin. Ihminen on oppiva ja muuttuva yksikkö, jonka kiehtovuus on juuri muutoksessa. Kymmenen vuoden takaiset minämme ovat  monella tavalla jotain muuta kuin mitä olemme tänään. Tottakai siellä on tuttuja elementtejä, mutta myös paljon sellaista minkä kuuluukin jäädä menneisyyteen.

Emme siis haikaile vanhoja hyviä aikoja, vaan keskitymme siihen hyvään, mikä on käsillä juuri nyt. F:n rauhoittuminen vetoaa Trubaduuriin ja  hän huokailee tyytyväisyydestä, ettei F ole enää säntäämässä sinne ja tänne. T ottaa asiat huomattavasti rennommin ja on ylipäätään avoimempi, mikä luonnollisesti viehättää F:ää. Ruuhkavuosia elävät alakouluikäisten lasten vanhemmat olivat kymmenen vuotta sitten varustettu monella sellaisella ominaisuudella, joita ei, luojan kiitos, enää tarvita. Nykyään tartumme esimerkiksi useammin kirjoihin ja keskustelut pyörivät lukemamme ympärillä. Tuntuisi aivan hullulta että sitä pitäisi pysyä sellaisena ihmisenä kuin on rakastumishetkellä ollut. Maailmaa muuttuu ja ihminen sen mukana. Ja se on ihan älyttömän kiinnostavaa – ja pitää ehdottomasti kipinää yllä.

Teini-ikäiset pojat vievät meitä aivan uusiin maailmoihin ja yritämme ymmärtää missä niissä mennään. Aina emme jaksa edes yrittää, mutta useimmiten nuorten elämässä on paljon inspiroivia juttuja, joita kannattaa kuunnella.

Olemme muuttuneet kymmenessä vuodessa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Pariskunnilla jotka ovat olleet yhdessä useita kymmeniä vuosia muutoksen täytyy olla ihan järjettömän iso! Miten inspiroivaa se sitten on?

Mielestämme suhtautuminen itseensä ja toiseen kannattaa päivittää. Ja usein. Se versio joka olet juuri nyt on ainoa, mikä merkitsee. Ei se, mikä olet ollut – tai se mikä haluaisit olla.

F&T

 

 

 

Avioeron runtelemat löysivät rakkauden

Kuten olemme blogissa avoimesti kertoneetkin, niin olemme molemmat kokeneet avioeron. Molemmille se tuli jonkinlaisena yllätyksenä eli olimme ne niinsanotut jätetyt osapuolet. Olisimme myös silloin kumpikin halunneet jatkaa ensimmäisiä avioliittojamme.

Avioero on monimutkainen prosessi ja syyllisten etsiminen on jokseenkin turhaa, mutta toisaalta se on kovin inhimillistä. Peiliin katsomista se vaatii sen sijaan aina – ja se todellakaan ei ole turhaa, vaan ihan äärettämön tärkeää oman tulevaisuuden ja ihmisenä kasvamisen kannalta. Näin jälkikäteen olemme ymmärtäneet ensimmäisten liittojemme anatomiaa ja hahmotamme oman osuutemme merkityksen epäonnistumisissa ja kunnioitamme ex-puolisoidemme rohkeutta tehdä radikaaleja ratkaisuja.

Avioero runteli, mutta myös jalosti. F eli avioeronsa jälkeen kuusi vuotta enemmän tai vähemmän yksikseen – T:llä meni 1,5 vuotta.

Miten me sitten uskalsimme ottaa riskin ja heittäytyä rakkauden vietäväksi? Avioero oli kummallekin rankka prosessi, mutta jostain syystä teimme molemmat päätöksen olla katkeroitumatta elämälle. F:lle se oli hyvinkin tietoinen päätös ja T:lle ehkä pikemminkin luonnollinen tapa suhtautua asioihin.

Emme olleet siis katkeria. Tästä syystä meissä oli toivoa. Rehellisyyden nimissä F:n toivo oli moneen kertaan koetuksella sinkkuäitivuosien aikana ja välillä sitä piti kyllä kaivaa itsestä ja ympäristöstä. Eletyt vuodet ja monet muut vastoinkäymiset (F:llä isän kuolema ja yhden lapsen menettäminen, T:llä isän kuolema ja masennus) olivat pakottaneet meidät myös itsetutkiskeluun.  Tämän seurauksena me tunsimme itsemme melko hyvin.

Ja niin siinä sitten tapahtui että me rakastuimme rajusti. Emme suinkaan aloittaneet puhtaalta pöydältä, mutta suursiivouksen teimme.  Avasimme menneisyytemme toisillemme avoimen raadollisesti. Mitään ei jätetty maton alle.

Jostain syystä emme ottaneet juurikaan mitään paineita, vaan teimme rohkeita omannäköisiämme päätöksiä ja ratkaisuja – ja uskoimme niihin. Menimme kihloihin yhdeksän kuukauden päästä tapaamisestamme ja emme todellakaan kätkeneet onneamme. Häitäkin juhlittiin isosti myöhemmin. Emme hävenneet rakkauttamme silloin, emmekä edelleenkään ja pidämme liittoamme yhtä arvokkaana kuin se olisi ensimmäisemme. Yleinen ilmapiirihän on asian suhteen hieman toisenlainen, mutta se ei onneksi ole meidän ongelmamme. Rakkauden arvottaminen ylipäätään on absurdia toimintaa.

Uudelleenrakastetuksi tuleminen vaati siis ainakin toivoa, uskoa, itsetuntemusta, sovintoa menneisyyden kanssa, rohkeutta – ja tietysti sitä rakkautta.

F&T

Syyssonaatti

”Syyssonaatti (ruots. Höstsonaten) on Ingmar Bergmanin ohjaama elokuva vuodelta 1978. Se on pienimuotoinen kamarielokuva, joka kertoo kuuluisan pianistin (Ingrid Bergman) ja hänen laiminlyömänsä, nyt jo aikuisen tyttären (Liv Ullmann) kohtaamisesta. Syyssonaatti oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö, ja Ingmar Bergman kirjoitti sen varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmannin näyteltäväksi.” (Lähde: Wikipedia)

Katsoin Syyssonaatin viime viikolla. Monella tapaa sykähdyttävä elokuva. Bergmanit ja Liv Ullmann loistavat – jälleen kerran. Ja miten upea Ingrid Bergman onkaan punaisessa puvussaan!

” Syyssonaatti Ooppera. Syksyllä 2017 sai ensi-iltansa Sebastian Fagerlundin säveltämä ooppera Höstsonaten, jonka libretto perustuu Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen. Kantaesityksessä Suomen Kansallisoopperassa lauloivat Anne Sofie von Otter ja Erika Sunnegårdh.” (Lähde: Wikipedia)

Katso ja kuuntele ooppera täältä. Niin mekin aiomme tehdä.

”Sonaatti (< lat. sonare ’soida’) on eräs taidemusiikin teostyyppi. Se on alun perin tanssi, joka on vähitellen muokkaantunut soitinmusiikiksi ja lopulta moniosaiseksi teokseksi. Sonaatteja on sävelletty pääosin pianolle, viululle, sellolle sekä muutamille puhaltimille. Näistä soittimista piano on ainoa, jolle yleensä ei ole säestystä, mutta on olemassa myös kahdelle pianolle sävellettyjä sonaatteja. Orkesterille sävellettyjä sonaatteja kutsutaan sinfonioiksi, ja orkesterille ja solistisoittimelle sävellettyjä sonaatteja konsertoiksi. Klassisen kauden konserttojen ensimmäinen osa poikkeaa hiukan sonaattimuodosta. Sonaatteja on sävelletty lisäksi pienille yhtyeille, kuten pianotrioille ja jousikvarteteille.”  (Lähde: Wikipedia)

Meidän viikonlopun syyssonaatti:  oleilua takkatulen äärellä, kävelyä metsässä, kauden ensimmäiset suppikset, mööbleeramista, sisustamista, tukkintuneen viemärin aiheuttama härdelli, aamu-uinti uimahallissa, stressin purkaantumista, itkua, halailua, pussailua, iltapäiväkahvit ulkona ja syksyn värien ihastelemista.

 

F

Mitä muuttaisin puolisossani…?

Kävin yhtenä päivänä ajatusleikkiä itsekseni. Jos haluaisin muuttaa Trubaduurissa jotakin, niin mitä se olisi… !?! Olisikohan se kivaa jos T olisi jotenkin rotevampi ja lihaksikkaampi..?! Njaa – aika vähän niitä lihaksia tässä nyt on tarvittu, hyvin on veden kantamiset sun muut askareet sujuneet nykyisilläkin, melko olemattomilla, muskeleilla. Entä olisikohan parisuhteemme jotenkin jännittävämpi, jos T yllättäisi minut aina välillä jotenkin romanttisesti…!?! Enpä tiedä… noin kerran vuodessa on nykyinen tahti ja hyvin on pärjätty. Tulin siihen tulokseen etten halua muuttaa aviomiehessäni mitään. Äskeiset esimerkitkin hakemalla hain.

Huomattavasti helpompaa oli keksiä niitä asioita, mitä muuttaisin itsessäni. Lista ei ole pitkä, mutta sitäkin selkeämpi.

Kysyin vuorostani T:ltä mitä hän muuttaisi minussa ja hän vastasi, että moniin minun ominaisuuksiini kuuluu sekä hyviä että huonoja puolia. Ja sitten hän vastasi, ettei haluaisi muuttaa minussa mitään. ”Olen rakastunut nimenomaan sinuun.”, sanoi mieheni.

Olemme molemmat realistisia toistemme puutteiden suhteen ja emme haikaile joitakin sellaisia asioita, jotka tiedämme olevan juuri nyt saavuttamattomissa. Se olisi tämän käsillä olevan hetken hukkaamista ja eliminoimista.

Jos T keskittyisi haaveilemaan hoikasta ja säästäväisesta vaimosta ja minä lihaksikkaasta ja dynaamisesta miehestä – me kadottaisimme toisemme ja mitätöisimme sen, mitä meillä on nyt. Se tuntuisi aivan pöljältä. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö tukisi toisen pyrkimyksiä muutokseen. Mutta muutosta odotellessa olemme päättäneet rakastaa toista juuri sellaisena ihmisenä kun hän juuri nyt on.

Sain ihanalta ystävältäni Maaretalta lahjaksi hänen uusimman kirjansa Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani ja aion ottaa kirjan opit ja harjoitteet elämääni. Haluan muuttaa ensisijaisesti itseäni, en kumppaniani.

 

F

File 19.9.2017 19.40.52.jpeg

30 päivää ilman riitaa

Olemme olleet nyt 30 päivää yhdessä käytännöllisesti katsoen koko ajan. F vietti yhden illan ystävättäriensä seurassa, mutta muuten olemme tehneet lähes kaiken yhdessä. Tottakai olemme puuhastelleet saaressa omiamme, mutta tämä kaikki on tapahtunut kuitenkin muutaman kymmenen neliön sisällä. 

Ja kyllä. Olemme selvinneet ilman yhtään riitaa. Kaksi tapausta ovat olleet kuitenkin hyvin lähellä ajautumista riidaksi: keissit nimeltä matto ja katto. Niistä lisää myöhemmin. Luimme kesän alussa Hesarista jutun, missä käytiin läpi karmaisevia tarinoita asioista, mistä pariskunnat tappelevat lomillaan. Sieltä löytyvät raha, liiallinen alkoholin käyttö, epärealistiset odotukset yhteisestä ajasta ja niin edelleen.

Olemme päätyneet siihen, että yksi keskeinen syy leppoisaan yhteiseloomme on se, että emme missään olosuhteissa sorru pitämään toisen pienintäkään panosta yhteisen onnen eteen itsestäänselvyytenä. F riemuitsee joka aamu T:n keittämästä kahvista ja sanoo sen ääneen! Tosiasia on se, että T:n kahvin keittäminen ei varsinaisesti ole mikään ”issue” yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen, mutta me pidämme sitä sellaisena. Sama pätee toisin päin: T jaksaa ihastella F:n valokuvia, menuita ja kattauksia kerta toisensa perään. Koemme olevamme etuoikeutettuja että saamme olla yhdessä. 

Mutta sitten ne tapaukset matto ja katto.  F oli sitä mieltä että tarvitsemme pienen kaupunkipyrähdyksen kaiken saaristolaiselämän keskelle ja olimmekin jo varanneet hotellin Tampereelta. Tarkoitus oli että ajamme Hämeenkyröstä Tampereelle ja vietämme päivän siellä. Hotelliyön hinta oli T:n mielestä pöyristyttävä, mutta hän ajatteli rouvan tarvitsevan sen. Yön yli nukuttuamme F kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin. Olohuone huusi uutta mattoa ja Tampere-reissun hinnalla sellainen voisi irrota. Hotelli siis peruttiin ja pariskunta lähti matto-ostoksille. Mattoliikkeessä ilmeni melkoinen ristiriita mattoon sijoitettavan summan suruudesta. F näki miten T:n ilme kiristyi summista puhuttaessa. Otimme kotisovitukseen yhden maton, joka oli jo lähtökohtaisesti F:n mielestä järisyttävä kompromissi, mutta saisimmepahan nähdä miltä koko ja tyyli näyttivät. No ei ollut hyvä, mutta selvisi että pienempi koko riittäisi ja tyyli toimii. Ei muuta kuin takaisin mattoliikkeeseen, missä itse asiassa olimme katselleet yhtä mattoa, jossa oli kiva kesäalennus päällä. Mutta jonka kuvittelimme olevan liian pieni. Emme kumpikaan kimpaantuneet koko prosessin aikana, vaikka oli selvää että lähestyimme mattoasiaa hyvin eri lähtöasetelmista. Ostimme siis maton joka oli molempien mielestä todella onnistunut. Laatu, materiaali ja ulkonäkö vastasivat F:n toiveita ja näiden lisäksi T oli valmis maksamaan alennetun hinnan.  Pientä kireyttä oli siis ilmassa koko ajan kun ajelimme edestakaisin kaupungista maalle mattorullien kanssa, mutta riidaksi asti homma ei päätynyt ja lopputulos oli aivan loistava. Prosessissa auttoi huomattavasti että tunnemme toisemme äärimmäisen hyvin. T on hyväksynyt sen,  että F on esteetikko, jonka on saatava kauniita asioita ympärilleen ja F on täysin tietoinen T:n halusta kuluttaa rahaa maltilla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

No, sitten tapaus katto. Talomme matalan osan katolla on tikkaat, jotka ovat lahoamispisteessä ja niillä ei varsinaisesti ole mitään käyttöä. Ne ovat jääneet sinne rakennusajoilta. F mainitsi T:lle että tikkaat olisi varmaankin hyvä ottaa katolta alas. T oli samaa mieltä, mutta sitten hän sai yhtäkkiä päähänsä että asia on aivan valtava. Tikkaista jäisi varmaan reiät kattohuopiin ja niiden korjaaminen ei olisikaan mikään pikkujuttu. F:ää koko asia nauratti, mutta mustat pilvet kerääntyivät T:n pään päälle ja yhtäkkiä hän oli aivan varma että ainakin  puolet lappeen huopapaloista olisi uusittava. F ei lähtenyt yhtään mukaan T:n pirujen maalailuun vaan lupasi selvitellä asiaa. Asia selvisikin parhain päin muutamalla puhelinsoitolla. T:n mieli tekee välillä tepposia ja lasi ei ole puolityhjä tai puolitäysi. Se on täysin tyhjä. Jos F:llä lasi puolestaan läikkyy yli vähän väliä, niin T:n lasi puolestaan tyhjenee typötyhjäksi. Synkät ajatukset vievät miehen hetkeksi mennessään. Suhteemme alussa T:n masentuneet ajatukset ottivat vallan aina välillä, mutta hän on saanut ne hiljalleen hallintaansa. Nykyään mustat pilvet kiertävät meidät lähes tyystin, mutta hetkittäin (onneksi todella harvoin) ne nostavat päätään. Ja silloin F ei lähde niihin yhtään mukaan.

Meillä on vielä viikko yhteistä lomaa jäljellä – katsotaan miten meidän käy… Lupaamme raportoida jos käymme tukkanuottasille loman loppumetreillä.

F&T