Jos pahin tapahtuu

Teimme keskinäisen testamentin jo vuosia sitten. Kävimme läpi eri vaihtoehtoja, mitä voisi seurata siitä jos pahin tapahtuisi parisuhteellemme ja toinen meistä menehtyisi ennen aikojaan. Yritimme myös miettiä mikä on oikein ja kohtuullista meidän näkökumastamme suhteessa lapsiimme. Prosessi jäi kuitenkin hieman kesken ja jatkoimme asioiden sulattelua ja reilu vuosi sitten otimme myös henkivakuutukset. Viimeisimpinä papereina laadimme viikko sitten edunvalvontavaltuutukset, joissa yritimme varautua tilanteeseen, missä toinen ei kuole, mutta ei ole enää myöskään kykenevä päättämään yhteisistä asioistamme.

Uusioperheen perintöasiat voivat olla jonkin verran mutkikkaammat kuin ydinperheessä, mutta jokaisella perheellä on asioita joiden hoitamisesta kannattaa keskustella. Kannatamme molemmat esimerkiksi lasten puolisoiden sulkemista pois perinnöstä, mikä onnistuu kätevästi keskinäisellä testamentilla. Järkemme mukaan näin pitäisi olla lähtökohtaisestikin, mutta laki määrää toisin.

Se, että olemme yrittäneet hoitaa tämänkaltaiset asiat kuntoon, ei tarkoita sitä että pelkäämme pahinta, vaan olemme halunneet luoda selkeät linjat yhteiselämäämme varautumalla myös ikäviin asioihin. Testamentti on vähän niin kuin vakuutus. Se, että asiat ovat kunnossa ja selkeitä, luo myös turvallisuuden tunnetta. Olemme yrittäneet puhua asioista myös lapsille, jotta he ymmärtävät mksi asiat ovat tietyllä tavalla.

Perintöasioista riiteleminen on yhtä turhaa kuin kaikista muistakin asioista. Usein onni olisi tässäkin asiassa keskustelun ja sopimisen päässä. Väärinkäsitykset, tulkintavirheet, tunteet ja luulot aiheuttavat ristiriitoja, jotka voivat synnyttää syviäkin railoja ihmisten välille.

Meillä on tekemättä vielä hoitotahto, mutta senkin aiomme hoitaa pikimmiten pois päiväjärjestyksestä. Ja sitten voimmekin unohtaa koko asian ja keskittyä nauttimaan yhteisestä elämästämme tässä ja nyt.

F&T

Uudelleenrakastettu

Meidät on kutsuttu häihin Hankoon. Nuoren parin tietäen juhlat tulevat olemaan ihastuttavat – ja paikkahan on ihan mieletön. Aiomme viettää T:n kanssa Hangossa koko syyskuisen viikonlopun.

Tulevat häät saavat pohtimaan omia avioliittojani. Menin ensimmäisen kerran naimisiin 21 vuotta sitten aivan näihin samoihin aikoihin. Meidän häämme olivat todella hauskat, joita olen muistellut monia kertoja lämmöllä avioeromme jälkeenkin, varsinkin viime vuosina  kun aika on parantanut haavat ja me, tuo vuoden 1996, hääpari olemme löytäneet onnemme toisaalta. Tuosta liitosta syntyi kaksi mielettömän upeaa lasta, joista on kasvanut kaksi hienoa, nuorta, miestä, joten kaiken kaikkiaan näin jälkikäteen ajateltuna tuo avioliitto oli mahtava juttu.

Olemme myös tulleet siihen tulokseen T:n kanssa, että meidän liittomme ei olisi ollut mahdollinen oikeastaan yhtään aikaisemmin. Tuskin olisimme edes rakastuneet, jos olisimme tavanneet 10 tai 20 vuotta aiemmin. Eletty elämä on muokannut meistä monella tavalla erilaiset ihmiset. Se mitä olemme tänään, on toista kuin nuorempana. Ei huonompaa, tai parempaa – mutta erilaista.

Tavallaan tekisi mieli antaa neuvoja tuolle tuoreelle, nuorelle parille, mutta emme sitä tee, koska neuvot ovat hyödyttömiä. Jokaisen on tehtävä omat siirtonsa tässä elämässä ja aika usein jokin asia, joka näyttäytyy käsillä olevalla hetkellä tragedialta voikin muotoutua käsittämättömäksi onnenkantamoiseksi. Tai päinvastoin.

En tiedä lukeeko tuleva hääpari blogiamme, mutta lupaamme heille ja kaikille tuleville hääpareille, joita lähipiiriimme tulee kuulumaan, että jos he haluavat kysyä mitä tahansa parisuhteeseen, avioliittoon tai perhe-elämään liittyen, niin me raivaamme heille aikaa ja vastaamme kysymyksiin rehellisesti.  Se mitä meillä on, on kokemus ja perspektiivi. Ja ne ovat ihan huikeita asioita elämän mielettömyyksien keskellä.

Luin muuten äsken Esko Valtaojan kolumnin kirjojen rakastamisesta, jonka sisältö oli kaikin puolin mehukas ja olennainen, mutta minusta erityisen mieleenpainuva oli kohta: ”Huonekalut tai autot voivat olla käytettyjä, kirjat ja ihmiset eivät ikinä. Eihän rakas vaimonikaan ole käytetty, vaikka olikin eronnut rouva Wuori silloin kun tapasimme – sitäkin enemmän uudelleenrakastettu hän kyllä on.”

Tajusin olevani uudelleenrakastettu.

 

F

IMG_9258.JPG

 

Rakkaita vieraita

Sunnuntaina saimme vieraita. Maanantaina vaihdettiin vauhdissa. Toiset lähtivät, toiset tulivat. Saunottiin, höpöteltiin ja muisteltiin menneitä. Istuttiin meren äärellä ja katseltiin lintuja. Ensin paikalla oli sisko ja sen veli. Ja puolisomme tietenkin. Sitten rakkaat ystävät. T:n pojatkin piipahtivat. Grilli kuumeni ja valkoviini viilentyi. Punaviini ja viltit lämmittivät illalla. Hauskoja tarinoita kerrottiin ja välillä mentiin syvällisempiin. Ihmeteltiin omaa vanhenemista ja vertailtiin nuoruuttamme omien lastemme nuoruuteen. Pieni veneretkikin tehtiin veljeni kipparoimana ja ystäviemme kanssa illan pimetessä yöksi T tarttui kitaraan. Me muut kuuntelimme ja katselimme merta. Viini, meri ja laulu tuudittavat lopuksi syvään uneen. Täydellistä.

Nyt olemme jo toista päivää kahden ja on ihan mahtavaa käydä läpi ajatuksissaan yhteisiä hetkiä erityisten ihmisten seurassa…

F

Mökkiestetiikkaa_4

Mökkiestetiikkaa

Mökkiestetiikkaa_1

Mökkiestetiikkaa_2

Mökkiestetiikkaa_3

Mökkiestetiikkaa_5

Mökkiestetiikkaa_6

”Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?”

Uuden puhelimeni (iPhone 7 plus) kameraominaisuudet ovat loistavat – myös etukamerassa. Selfiet ovat tätä nykyä siis hyvin piirtävää kuvaa ja ikä numeroina 45 vuotta. Olen huomannut itsessäni näiden tuoreiden kuvien kautta valtavan määrän ikääntymisen merkkejä. Rypyt ovat lisääntyneet ja juonteet syventyneet. Kuvissa on tutun näköinen nainen, mutta selvästi keski-ikäinen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se tunnu oudolta ja hämmentävältä. Mieli on kuitenkin monella tapaa sama kuin nuorena tyttönä.

Juttelimme viikonloppuna vanhenemisesta Trubaduurin kanssa. T sanoi etteivät minun ryppyni ja juonteeni haittaa häntä, onhan hänessäkin ikääntymisen merkkejä. Vanhenemista tapahtuu meissä molemmisssa koko ajan ja se on väistämätön tosiasia. Sille ei voi mitään – ja se on luonnollista. Niinpä. Huomaan silti tutkivani itseäni ja muita ikäisiäni. Vertailen ja tutkiskelen. Siunaan tupakoimattomuuttani ja hyviä geenejäni.  Onneksi olen myös ymmärtänyt olla kärventämättä ihoani auringossa. Myönnän olevani varsin turhamainen kasvojeni suhteen. Ihanaa että T suhtautuu niin viisaasti vanhenemiseeni. Itse en taida pystyä. Ainakaan koko ajan.

Facebookissa monet ovat kokeilleet FaceApp-sovellusta, jonka avulla voi testata miltä itse voisi näyttää ikäihmisenä. Itselle aihe tuntuu muuttuvan konkretiaksi sen verran kovalla vauhdilla, ettei FaceAppin käyttö ole tullut mieleen. Ehkä pitäisi. Saattaisi mieli lakata temppuilemasta ja iän merkit ruveta tuntumaan luonnollisilta.

Olen muuten tässä vanhenemisasiassa varsin epälooginen ja monella tapaa hölmö. T:n rypyt ovat mielestäni kauniita ja karismaattisia ja enkä voisi kuvitellakaan vierelleni siloposkista pojannulikkaa. Olen itselleni huomattavasti ankarampi. Katselin myös tuoreessa Eeva-lehdessä upeita kuvia 65-vuotiaasta Efva Attlingista (entisestä huippumallista) ja huomasin vertailevani itseäni tähän kaunottareen, vaikka tiedän hyvin minkälaisen käsittelyn muotikuvat saavat tietokoneella ennen päätymistä lehteen. Itselläni ei myöskään ole minkäänlaista mallitaustaa. Ja sitä paitsi voipi olla että Efvan kasvot ovat saaneet osakseen muutakin kohottavaa kuin Niveaa.

Kai pohjimmiltaan on silti kysymys PMMP.n biisin sanoista ja otsikkoni kysymyksestä: ”Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?”. Onneksi mieheni ymmärtää asian ja sen miten tärkeää rakkauden tunnustaminen uudelleen ja uudellen aina vaan on. Eilen aamulla kun vein hänet bussipysäkille, niin viimeiset sanat kuuluivat:” Mä rakastan sua.”

Ihanaa. Mä voin rupsahtaa rauhassa rakkaani puolesta. Vielä kun saisi oman päänsä ojennukseen tässä asiassa.

 

F

 

 

 

Kirja-arvostelu: Venuksen vuosi – second opinion

F antoi luettavakseni Heli Heinon Venuksen vuosi -kirjan, josta hän olikin jo tehnyt postauksen blogiimme. Ja hyvä kun antoi, sillä nautin kirjan lukemisesta todella paljon. Yhtäältä se on yhden (tai itse asiassa kahden) ihmisen matka omaan seksuaalisuutensa, mutta se kertoo myös oppimisesta tuntemaan sekä oma itsensä että kumppaninsa. Ja miten vähitellen voi muuttua arasta, varautuneesta ja alistuvasta ihmisestä siksi ihmiseksi joka todellisuudessa on. Heino pyrkii järkähtämättä totuudellisuuten ja saavuttaa sen myös vakuuttavasti, arjen huumoria unohtamatta.

Pidin erityisesti Heinon tavasta kirjoittaa samalla realismilla rakastelusta, omista tunteistaan, tuoreen parisuhteen kipuiluista, kuukautisista, hiivatulehduksista, keski-ikäisen ihmisen aamujäykkyydestä (en tarkoita aamuerektiota…), auton vaihtamisesta jne. Kaikille asioille annetaan juuri sen verran huomiota, mitä ne saavat todellisessakin elämässä. Varsinkin kirjan alussa päähuomio on seksuaalisessa heräämisessä, mikä on todella ymmärrettävää, itsekin olisin varsinkin suhteemme alussa halunnut kertoa koko maailmalle, kuinka ihanaa seksi voikaan olla. Tai itse asiassa siksihän me F:n kanssa tätä blogia pidetään… Emme ole kuitenkaan uskaltaneet mennä niin intiimiin kuvaukseen kuin Heino ja hänen miehensä. Iso hatunnosto heille rohkeudesta!

Varsinkin kirjan alussa minua nauratti ääneen kohdat, joissa päähenkilö on epävarma itsestään, mollaa itseään ja on varma, että kohta hänen kumppaninsa kyllästyy ja heivaa hänet. Vaimoni ihmetteli nauramistani ja aloin itsekin pohtia sitä. Tulin siihen tulokseen että jollakin tasolla päähenkilö muistutti epävarmuudessaan entistä minääni, jolle voin välillä nauraa hyväntahtoisesti.

Seksin kuvaaminen onnistuu Heinolta hämmästyttävän luontevasti, ainakin omasta mielestäni. F kertoi postauksessaan kirjallisuuspiirissä esiin tulleesta myötähäpeän ja vaivaantuneisuuden tunteesta. Itse en tunnistanut tuota tunnetta, ihmettelin vain miten joku saattoi onnistua kirjoittamaan seksistä kauniisti ja samalla realistisesti. Oli myös yllättävää huomata miten tutulta monikin asia tuntui. Tietysti eroavaisuuksiakin löytyi, mutta minusta homman juju onkin siinä että jokaisen pariskunnan kuuluukin rakentaa juuri heille sopiva tapa harrastaa seksiä. Olikin hauska lukea myös hiukan epäonnistuneista kokeiluista. Sekin tuntui tutulta. Miehenä minua myös ilahdutti kuinka moninaisena miehen seksuaalisuutta kuvataan kirjassa. Välillä puhisen kiukusta kun luen karkeasti yleistäviä kuvauksia miehen seksuaalisuudesta eri medioista.

Kahden ihmisen rakkaussuhteen kehittyminen kuvataan myös todella koskettavasti ja uskottavasti. Välillä tuli kyllä mieleen, että Liinan ja Leon (tai Helin ja Alin) olisi pitänyt lukea Tony Dunderfeltin Vetovoima ja rakkaus. Tai edes tämä meidän postaus (sitä ei tainnut kyllä silloin vielä olla…). Ehkä olisi muutama turha riita jäänyt silloin väliin. Mutta yksi riita oli kuin suoraan suhteemme alkuajoista. Se käsitteli vaatimusta pystyä tulkitsemaan toisen tunteita ilman sanoja ja ymmärtää hyvitellä omaa käyttäytymistään, vaikka ei ole voinut sille mitään. Kirjassa kylläkin vaatimuksen esittää mies.

Heli Heino on ollut paljon esillä kirjansa myötä. Hyvä niin, sillä kirjalle tulee huomattavasti enemmän painoarvoa: kirjoittaja tietää mistä puhuu. Vaatii kyllä aikamoista rohkeutta astua julkisuuteen, hatunnosto siitäkin. Toivottavasti vain ihmiset eivät takerru kirjan rakastelukohtauksiin ja unohda että kirja kertoo tosielämästä. Seksi näyttelee tärkeää ja isoa roolia elämässä. Harvemmin vain se saa niin ison osan tosielämän kuvauksissa mitä se tässä ansaitusti saa.

 

T

 

 

 

 

 

 

 

Tälle tekstille vahva suositus kaikille yli 40-vuotiaille

Törmäsin Facebookissa kolumniin, missä Kaisa Hako kirjoittaa keski-ikäkriisiä pursuavassa kolumnissaan Tätä kolumnia ei suositella alle 35-vuotiaille näin ”Tässä jonaki iltana keski-ikänen ottaa lärvit, huojuu terassilla ja tuijottaa tähtiä. Se koettaa muistaa, milloin joku asia viimeksi tuntui joltakin muulta kuin suoritukselta.”

Tämä keski-ikäinen siis käveli kaksi päivää  sitten viinilasi kädessään terassille toisen keski-ikäisen kanssa. Tuijotimme untuvapeittojen alla tähtiä ja päivittelimme taas kerran onneamme. Kiitollisuus kaikesta valtasi mielemme.

Miten tuo suorittaminenkin pitäisi ymmärtää? Onko se sitä, että ihminen tekee asioita hampaat irvessä, koska on pakko – ilman minkäänlaista hyvänolon tunnetta? Jos se on sitä, niin en muista koska olisin viimeksi suorittanut.

Miten kaksi keski-ikäistä naista voi kokea ihmeellisen kauniin ja lämpimän syksyn niin kertakaikkisen eri tavoin? Tekstistä voi päätellä, että kirjoittaja on eronnut, niinhän minäkin. Lapset ovat kasvaneet omilleen ja vauvan tuoksu on kadonnut heidän hiuksistaan aikoja sitten. Kyllä. Esikoiseni saavutti täysi-ikäisyyden reilu viikko sitten ja kuopuksenkin parta on karkeaa ja tiheää, ja hänen äänenmurroksestaan on jo niin kauan etten oikein muista. Kirjoittajan ja minun ikäni välillä on vain muutama vuosi –  sekään ei siis selitä katkeruuden määrää, eikä kirjoittajan kaipuuta teinivuosiin.

Kolumnista ei ihan selviä, onko kirjoittaja yksineläjä. Viittaus siihen että spinningissä on käytävä, jotta pysyisi hoikkana ja jotta kumppani ei jättäisi antaisi ymmärtää, että jonkinlainen parisuhde on olemassa. Jos ei kirjoittajalla itsellään, niin ainakin tekstin keski-ikäisellä, joka ei nuku öitään ja jonka iho roikkuu.

Minunkin ihoni roikkuu, niin tuppaa yli 4-kymppisille käymään. Käytän silmälaseja ikänäköni vuoksi ja hiuksissani on harmaata. Olen käynyt kerran elämässäni spinningissä. Elän elämäni parasta aikaa. Miksi minulle keski-ikäisyys on ihana elämän vaihe ja toiselle miltei kirous?

Olisiko se niin että kun yksi puuttuu, niin sen mukana kaikki? Nimittäin rakkaus. Rakkaus itseään kohtaan. Rakkaus puolisoon ja perheeseen. Rakkaus työhön ja ja koko ympäröivään todellisuuteen.

Kyllähän se voi vetää mielen mustaksi myös käsittämättömän kauniina, kuulaana ja kirkkaana lokakuun päivänä. Armon vuonna 2016. Minä taas nappasin kamerani ja hulluttelin itsekseni keskellä sänkipeltoa. Ilta-aurinko valaisi pellon niin kovin kauniiksi.

 

F

Punainen mytty sänkipellossa.jpg