Pour un flirt

Syntymäajankohta on mitä ilmeisimmin enne. Synnyin  päivälleen 45 vuotta sitten ja Suomen listahittiykkösenä soi silloin Michel Delpechin kappale Pour un flirt. Eikä siinä kaikki, vaan listan nelosena keikkui Daven versio samaisesta biisistä nimellä Flirtaten.

Suomenkielisessä  versiossa punastellaan flirttailun lomassa, mutta ymmärtääkseni ranskalaisessa versiossa ei samalla tavalla  olla häveliäitä, vaan suorastaan ehdotellaan peittojen heilutustalkoita.

Jos on nähnyt päivänvalon flirttibiisien soidessa, niin sitä saattaa löytää itsensä vuosikymmenien päästä kirjoittamasta seksistä, parisuhteesta ja flirttailemisen iloista. Niin se menee. Tsekkaa itse hittibiisit syntymäsi ajoilta: klik.

En lähde arvailemaan,  leffamaailman ykkösenä olleen Kummisedän merkitystä elämälleni, mutta merkityksetön tuo huikea elokuva ei totisesti ole ollut. Katsopa  itsekin syntymähetkesi The elokuva: klik.

 

F

 

Kun sanat eivät tule helposti

Olen ammatiltani äidinkielen opettaja amiksessa. Rakastan työtäni. Työni on kuitenkin pientä taistelua sen tosiasian kanssa, että minä olen ihminen joka rakastaa sanoja. Rakastan niiden lukemista, sanomista ja niiden kirjoittamista. Opiskelin yliopistossa pääaineenani kotimainen kirjallisuus,  sivuaineinani olivat  suomen kieli ja puheviestintä. Suhteeni sanoihin on lämmin ja rakastava. Kun taas minun opiskelijoillani suhde sanoihin on välillä jotain aivan muuta. Jotkut jopa vihaavat sanoja. Niiden lukemista, sanomista ja varsinkin niiden kirjoittamista.

Suurin osa opiskelijoistani on noin 16-17-vuotiaita nuoria miehiä, joiden asenne äidinkieltä kohtaan on yleensä parhaimillaankin varsin välinpitämätön. Sanat tuntuvat vaikeilta ja turhilta. Lauseet ovat merkityksettömiä ja virkkeet – mitä ne ovat?

Tavoitteeni on tehdä työni hyvin. Haluan saada opiskelijani ymmärtämään sanojen voiman ja merkityksen. Erityisesti haluaisin että he oppisivat sanoittamaan tunteitaan. Että he oppisivat puhumaan siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu.

Tällä viikolla on tapahtunut paljon asioita, joiden takia olen pohtinut missioni merkitystä erityisen paljon. Sain hommattua tekniikan alan opiskelijoilleni Sanat haltuun -räppityöpajan. Noin 70 nuorta kuunteli puolitoista tuntia kun kaksi miestä puhui silmät palaen sanoista, teksteistä, tulkinnasta – ja niiden merkityksestä yhteiskunnassa ja yksilötasolla. Kaikki tämä tapahtui räppitekstien ja laululyriikoiden avulla. Näin miten joidenkin sisällä liikahti.

Räppityöpajaa edelsi oppitunti, jota en unohda hetkeen. Sain luokkaani säkkituoleja ja olin raivannut turhat pulpetit pois tieltä. Minulla oli luokassa ryhmä, missä oli vajaa kaksikymmentä 16-vuotiasta poikaa. He olivat asettuneet säkkituoleihin ja sohville. Joku lojui lattialla. Odottelimme toimittaja Aleksis Salusjärveä ja muusikko Mikko Sarjasta Atomirotta-bändistä paikalle. Mitään uutta ei oikeastaan voinut aloittaa aikataulun takia.

Olin juuri saanut hommattua luokkaani muutaman kirjasarjan ja ajattelin, että pojat ehtisivät sopivasti lukea Muumit Rivieralla -sarjakuvan. Luokassa oli vähän levotonta ja keskittyminen kadoksissa. Hetken mielijohteesta sanoin, että voin lukea sarjakuvan heille ääneen. Se puolituntinen olisi pitänyt saada videolle. Opiskelijoista kuului vain sivujen kääntelyn ääntä, kun tarina eteni sitä lukiessani. Tove Janssonin sarjakuvien muumit olivat jotain aivan muuta mihin he olivat 1990-luvun animaatioiden äärellä tottuneet. Lukuhetkeä seurasi mielenkiintoinen keskustelu Muumipapan  viskin juomisesta ja muumien erilaisuudesta suhteessa animaatioihin. Kirjallisuusanalyysiä siis.

Sitten tuli  vielä Elisa Kulman Word-kampanjan video. Katsokaa itse:

Videon sanoma on äärimmäisen koskettava.

En tiedä olisimmeko Trubaduurin kanssa yhdessä ilman sitä tosiasiaa, että olemme molemmat kielellisiä ihmisiä. Ensimmäinen kontaktimmehan tapahtui  sanojen kautta. Iskin Trubaduurille virtuaalisesti silmää match.com -deittisivustolla  luettuani hänen profiilinsa samana päivänä kun olin sivustolla ensimmäistä kertaa elämässäni.  Hän luki vuorostaan minun profiilini ja kirjoitti minulle viestin vielä samaisena iltana. Kirjoittelimme pari viikkoa ennen kuin otimme yhteyden puhelimitse. Menimme suhteeseen sanat edellä. Tapasimme noin kuukauden kuluttua ensimmäisistä viesteistämme.

Koska muutin pohjoiseen parin kuukauden kuluttua kohtaamisestamme jatkoimme tutustumista sanojen kautta, puhuimme tuntikausia puhelimessa ja kirjoitimme toisillemme oikeita kirjeitä. Nuo kirjeet ovat käsittämättömän rakkaat ja palaamme niihin aina välillä.

Tämän blogin kirjoittaminen on tietysti osa parisuhteemme ylläpitämistä, keskustelemme myös joka arkipäivä puhelimessa  ja Trubaduuri on tehnyt tietoisen päätöksen: hän on mies, joka sekä puhuu että pussaa. Me luemme suhteellisen paljon ja keskustelemme lukemastamme. Sanat ovat monella tavalla keskiössä parisuhteessamme.

Kaikesta tästä huolimatta sanat meinaavat välillä takertua kurkkuun, mutta me saamme ne sieltä ulos – tavalla tai toisella. Voi kunpa saisivat opiskelijanikin…

 

F

PS Kuvat ovat Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta Rakkauden Atlas ja Tommy Tabermannin Rakkaudella  -runokokokoelmasta – niin ja kirjeistämme vuodelta 2008.

Sanoista_10

Sanoista_12.jpg

Sanoista_6

Sanoista_5

Sanoista_4

Sanoista_3

Sanoista_2

Sanoista_11

Sanoista

 

 

Tom of Finland

Kävimme eilen katsomassa Dome Karukosken elokuvan Tom of Finland. Pidimme siitä molemmat. Elokuvan casting oli loistava, huumori herkullista, tarinankerronta ei-alleviivaavaa ja visuaalisuus onnistunutta. Koimme elokuvan ensisijaisesti taiteilijaelämänkertana, ja siinä lajissa tavattoman hyvänä.

Touko Laaksosen  alias Tom of Finlandin tarina on monella tavalla taruakin ihmeellisempi ja olemme tänään tutkineet tiiviisti hänen elämänkertaansa, joka on löytynyt Trubaduurin kirjahyllystä jo vuodesta 1992. Kaarinan poikia kumpikin.

Seksuaalisuus ja yhdenlainen gay-kulttuuri ovat osa elokuvaa, aivan kuten ne olivat osa Touko Laaksosen elämää. Jokainen ymmärtää että 1920-luvulla syntyneen homoseksuaalin tarina pitää sisällään myös traagisia asioita, mutta Laaksosen elämä ei todellakaan ollut tragedia. Ja se antaa uskoa myös tässä ajassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan ylihuomenna. Järjetöntähän se on, että vasta ylihuomenna, mutta onneksi sentään silloin.

Jokainen tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa omista lähtökohdistaan ja näemme  Touko Laaksosen ja Veli Mäkisen rakkaustarinassa samaa viestiä kuin Merete Mazzarella romaanissa Elämäntarkoitus, missä hän siteeraa brittifilosofi Terry Eagletonia. Eagletonin mukaan ihmisten ihanteellinen yhteiselämä on kuin jazzbändi, missä  jokainen soittaja ilmaisee itseään ja jättää samalla tilaa toisille. Yhtyeessä kaikki seuraavat valppaasti toisiaan, kuuntelevat toista kehittyäkseen  ja samalla myös kannustavat toisia entistä paremmiksi.  Individualismin  ja yhteisön hyvän välisestä dilemmasta ei synnykään konflikti, vaan monivivahteista harmoniaa. Jos me saisimme päättää niin eläisimme jazzyhtyeen kaltaisessa maailmassa ihan joka hetki kaikkialla maailmassa. Ja sellaisen maailman haluaisimme jättää lapsillemme.

Peace and love.

F&T

PS Alla oleva kuva on Touko Laaksosen tulkinta Michelangelon Davidista. Kuva on  F. Valentine Hooven III:n Tom of Finland -elämänkerrasta.

Hulluna punaiseen

”Sininen vetää puoleensa, mutta punainen nappaa heti.” ”Ei värillä väliä, kunhan se on punainen.” Punainen on värinä sen kaltainen, että se ei jätä ketään kylmäksi, monelle se on ”punainen vaate”, jota ei voi sietää esimerkiksi vaatetuksessa tai sisustuksessa.

Minulle punaisen värin merkitys  tuntuu kasvavan koko ajan. Katselin eilen Inhimillinen tekijä -ohjelmaa, missä Kimmo Ohtonen puhui voimaeläimestään karhusta ja ymmärsin, että punaisella värillä on minulle vastaava merkitys. Alle kolmekymppisenä pukeuduin jonkin verran punaiseen ja mennessäni ensimmäisen kerran naimisiin 24-vuotiaana aiheutin pientä kohua maaseudulla sonnistautumalla pompidour-korkoisiin, punaisiin kenkiin valkoisen, muuten hyvin konservatiivisen, hääpukuni kanssa. Mutta esimerkiksi sisustuksessa suosin sinistä ja vihreää.

Erottuamme ensimmäisen aviomieheni kanssa olin  30-vuotias ja tilanteessa, missä käytännöllisesti katsoen kaikki siihen mennessä rakentamani hajosi hetkellisesti, tai ainakin minusta tuntui siltä. En muuttanutkaan ydinperheessä unelmieni omakotitaloon metsän keskelle, vaan ryhdyin rakentamaan uutta kotia kerrostalokolmioon pienten poikieni kanssa.

Kaikki oikeastaan alkoi pienen eteisen punaisesta korkkimatosta. Ainakin luulen niin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun remontoin kolmiota ja päätin että haluan eteiseen syvän punaisen lattian. Kukaan ei estellyt ja punainen väri edusti minulle jollakin tavoin voimaa, itsenäisyyttä, vapautta ja pärjäämistä.

Punainen väri hiipi myös vaatetukseen ja pikkuhiljaa se tuntui ainoalta oikealta tehosteväriltä. Aloitettuani valokuvaamisen vakavammin, huomasin punaisen värin kiinnostavan koko ajan enemmän ja enemmän ja Instagram-tiliämme seuraavat eivät ole voineet huomaamatta, että punainen väri on miltei määrittävä elementti visuaalisuudessa siellä.

Onneksi Trubaduurilla ei ole mitään punaista väriä vastaan ja hän suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti friikkiyteeni. Ja mennessämme naimisiin oli itsestään selvää, että tekisin sen punaisessa puvussa.

Tänään hain postista kirjan, missä punaista väriä käsitellään osana taidetta, ja sen historiaa. Kysymyksessä on Michel Pastoureaun Red – The history of colour. Kirja on lumoavan kaunis ja todella kiinnostava. En tiedä vielä mihin tämä intohimoni punaista väriä kohtaan johtaa, mutta koen sen merkityksen todella isoksi. Ehkä se antaa suunnan koko elämälle niin kuin karhu antoi Kimmo Ohtoselle. Ainakin punainen väri antaa minulle voimaa. Pukeudun punaiseen, koska minusta tuntuu siltä – minulla ei ole tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani, vaikka en täytäkään tämän päivän kauneusihanteita. Punaiset esineet antavat minulle energiaa ja nautin punaisen värin esteettisyydestä aivan valtavasti.

 

F

PS Instagramissa voi seurata punatautiani hastagilla #hullunapunaiseen.

punainen_vari_9

punainen_vari_16

punainen_vari_12

punainen_vari_11

punainen_vari_13

punainen_vari_14

punainen_vari_15

punainen_vari_17

 

 

Roolien vankina seksissä

Arvoin tässä että kirjoitanko miehestä roolien vankina vai seksistä. Päädyin sitten kirjoittamaan miehestä roolien vankina seksissä. Miehelle kun on annettu hyvin ahtaat raamit seksin suhteen (ainakin heteroseksissä), mikä on harmillista myös naisen kannalta. Jatkuvasti törmää erilaisiin kirjoituksiin naisen seksuaalisuuden kompleksisuudesta kun taas miehistä sanotaan vain, että he ovat aina valmiina, naisivat ympäriinsä jos voisivat, miehillä orgasmi lähtee jalkojen välistä kun taas naisella kaikki tapahtuu pään sisällä jne.

Surullista on myös lukea Duodecimin terveyskirjastosta ennenaikaisen siemensyöksyn hoito-ohjeita, jotka lähtevät siitä että kyseessä on häiriötila. Ymmärrän toki, että se voi olla ongelma jos ehtii laueta ennen kuin on saanut housut pois jalasta, mutta ei vaikuta että tässä olisi siitä kysymys. Koko ennenaikaisen siemensyöksyn ajatus on oikeastaan absurdi, koska on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä että reippaasti yli puolet naisista ei saa orgasmia yhdynnässä. Eli silloinhan ainoa ”hoitokeino” on että nainen teeskentelee orgasmia! Jos ymmärrettäisiin että sääntö ”naiset ensin makuhuoneessa” on mieletön, mikä helpotus se olisi sekä miehelle että naiselle. Sillä eihän penis ole ainoa ruumiinosa, jota mies voi käyttää seksissä. Ja jos hirveästi keskittyy laukeamisen pidättelemiseen voi itse orgasmi mennä sivu suun ja tapahtuukin vain pelkkä siemensyöksy, eikä sillä sitten enää ole väliä oliko se ennenaikainen vai ei.

Ylipäänsä kaikenlaiset säännöt petipuuhissa on haitallisia, sillä silloin sekä miehelle että naiselle asetetaan ennakkopaineita siitä millaista seksin kuuluisi olla. Miehille ja naisille on toitotettu että miehellä pitää olla kestävyyttä eikä hän saa laueta liian aikaisin (mitähän sekin tarkoittaa?), naisen orgasmi on eri asia kuin miehen jne. Ja sitten yritetään toteuttaa näitä ennakko-oletuksia. Ei ihme että sekä miehelle että naiselle tulee paineita sängyssä.

Vähän vaikea kirjoittaa seksistä oman kullan kanssa mutta sen voin sanoa että en oikeastaan huomaa suurta eroa meidän orgasmien voimakkuudessa tai kestossa. Ja joskus toinen on panettuneempi toista ja toisinpäin, mutta yleensä toinenkin innostuu kun vähän lämmittelee. Välillä F saa ensin ja välillä minä. Ja joskus vain toinen saa. Välillä toisella orgasmi kestää pidempään, välillä toisella. Olemme heittäneet säännöt ja roolit romukoppaan ja muokanneet seksimme meidän näköiseksi. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Suosittelen.

T

 

 

Entä jos rakkaus loppuu?

Laitoin eilen monta kuvaa meistä someen. Minä ja hän. Me.  Suutelemassa. Hymyssä suin. Kuvallista todistusaineistoa rakkaudestamme. Miten uskallan? Jos kuitenkin rakkaus välillämme loppuu?  Niin on tapahtunut ennenkin. Niin minulle kuin muillekin.

Mitään erityisiä takeita rakkautemme kestämiselle ei ole. Paitsi lupauksemme ja tahtotilamme. Mutta on sitä luvattu ja tahdottu ennenkin.

Eikö olisi vähän noloa, jos niin kävisi…? Ensin hehkuttaisi onneaan ja rakkauttaan, ja sitten kävisikin, niin että toinen ottaisi ja lähtisi. On sitä lähdetty ennenkin.

Aina välillä edellä mainitun kaltaiset ajatukset saattavat pulpahtaa mieleen. Ja hyvä niin. Se pistää ajattelemaan ja toimimaan. Pidän rakkauttamme kaikkea muuta kuin itsestäänselvyytenä. Hämmästelen miltei päivittäin käsittämätöntä tuuriani.  ”Mitä mä olen tehnyt oikein kun olen saanut tuollaisen ihmisen rinnalleni?”

Näin viidennen hääpäivän kynnyksellä voin todeta, että ainakin olen uskaltanut rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. En todellakaan ole pitänyt kynttilää vakan alla, vaan olen näyttänyt mitä tunnen ja mitä rakkautemme merkitsee minulle.

Jos meille jonakin päivänä tapahtuu jotain sellaista, että rakkautemme loppuu, niin silloin putoan korkealta. Mutta olen varma, että en tule koskaan katumaan sitä, että olen uskaltanut rakastaa. Näin täysillä ja kokonaan. 

F

Jäähyväiset vuodelle 2016 – osa I

On aika jättää jäähyväiset vuodelle 2016. Olen istunut koko illan tietokoneella ja kahlannut vuoden aikana ottamiani kuvia ja muistellut kulunutta vuotta, joka on ollut meille molemmille vähintäänkin ikimuistoinen. Juhannukseen mennessä T oli ollut minikiertueella bändinsä kanssa ja olimme juhlineet isosti hänen 50-vuotissyntymäpäivänsä. Minä viimeistelin keväällä opintoni ja  vietin kuukauden Roomassa työssäoppimisjaksolla Villa Lantessa. Juhannuksen olimme Istanbulissa. Näiden suurten tapahtumien lisäksi vietimme monia hienoja hetkiä poikiemme, ystäviemme  ja sukulaistemme kanssa. Kevääseen ja kesään kuuluivat monet ihanat juhlat ja hetket.

No, onko meillä ollut murheita? On ja ei. Sosiaalisen median maailmaan ja varsinkin blogeihin kuuluvat tietynlainen asioiden kaunistelu. Siitä ei kuitenkaan ole tässä kysymys. Parisuhteemme voi hyvin ja poikien kasvettua monet asiat ovat muuttuneet helpommaksi. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni  kuukaudeksi Italiaan. Maamme taloudellisista haasteista huolimatta olemme molemmat säilyttäneet työpaikkamme ja rakkautemme ei ole monista ennusteista huolimatta hiipunut vuosien varrella. Ensi vuonna vietämme viisivuotishääpäiväämme ja yhteisiä vuosia kertyy jo yhdeksän.

Minä kamppailen ylipainoni kanssa edelleen ja kerron heti jos saan siihen liittyvän problematiikan ratkaistua. Asiasta en ole hirveästi  pitänyt ääntä, vaikka ongelma on kohdallani iso ja rassaa myös suhdettamme. Tai lähinnä aiheuttaa ylimääräistä huolta – varsinkin tulevia vuosia ajatellen. Yritän ratkoa asian ennen kuin on liian myöhäistä.

Neljä teini-ikäistä poikaa ovat oma lisänsä tässä kolmen huushollin ja kahden kaupungin uusperhekarusellissä. Kaiken kaikkiaan olemme kuitenkin pärjänneet hormoni- ja aivomyrskyjen keskellä hyvin. Yhteys toisiimme on pysynyt hankalienkin asioiden keskellä.

Olemme monista asioista äärettömän kiitollisia. Ne asiat  näkyvät kuvissammekin. Tärkein ja suurin kiitollisuuden aiheuttaja ovat kuitenkin meille rakkaat ihmiset. He eivät aina kovin isosti näy kuvissa, joita julkaisen mutta he ovat kuitenkin ne tärkeimmät tässä maailmassa.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka teette tästä elämästä elämisen arvoista!

Video nro 1:sen  vuodestamme voit käydä katsomassa täällä: Vuosi 2016 – Osa I.

F

hullunapunaiseen_kollaasi

pekanjuhlat_kollaasi

rooma_kollaasi

Make art, not war

En ole ihan varma mistä se alkoi… Ehkä se oli Helene Schjerfbeckin näyttely, tai viimeisin Gloria-lehti Amedeo Modigliani -taidekuvineen? Tai ehkä kaikki juontuukin koko valokuvaajan ammattitutkinto -koulutukseen, tai tähän hämmentävään aikaan, mitä elämme? Pinterestillä ainakin on osuutensa.  Joka tapauksessa tarve nähdä, tehdä ja kokea taidetta vain yltyy yltymistään.

taideterapiaa_1

taideterapiaa

Bongasin sattumalta Pinterestissä kuvan, missä oli Shepard Faireyn Make Art, Not War -juliste ja minun oli aivan pakko saada se. Juliste tuli kotiimme samana päivänä kun Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos selvisi. Sanoin Trubaduurille, että se oli selvä merkki. ”Mikä merkki?”, tiedusteli mieheni. ” No, että make art, not war”, sanoin minä. ”Make love, not war” -viestin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto. Mielestäni.

make-art-not-war

Pinterstin Taide -osioon kertyy koko ajan lisää materiaalia ja tarve selailla visuaalisesti kiinnostavia lehtiä ja kirjoja on aivan  valtava.  Glorian-lehden innoittamana pistäydyin Ateneumissa katsastamassa  Amedeo Modigliani -näyttelyn ja vaeltelin siellä mielessäni takaisin Pariisiin ja nimenomaan taiteilijoiden Pariisiin, Montmartreen ja Montparnasseen, joita ei tietenkään enää sellaisenaan ole. Häivähdyksenä korkeintaan.

Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että maalit ja sudit on kaivettu kaapin perukoilta ja maalaaminen on aloitettu. Katsotaan nyt sitten, mitä syntyy. Oma kuva olisi tavoitteena. Valon puute vaikeuttaa niin valokuvaamista  kuin maalaamistakin juuri nyt. Onneksi on kuitenkin kynttilät – ja visiot. Taidoista en sano mitään.

 

F

taideterapiaa_2

taideterapiaa_3

taideterapiaa_4

Tälle tekstille vahva suositus kaikille yli 40-vuotiaille

Törmäsin Facebookissa kolumniin, missä Kaisa Hako kirjoittaa keski-ikäkriisiä pursuavassa kolumnissaan Tätä kolumnia ei suositella alle 35-vuotiaille näin ”Tässä jonaki iltana keski-ikänen ottaa lärvit, huojuu terassilla ja tuijottaa tähtiä. Se koettaa muistaa, milloin joku asia viimeksi tuntui joltakin muulta kuin suoritukselta.”

Tämä keski-ikäinen siis käveli kaksi päivää  sitten viinilasi kädessään terassille toisen keski-ikäisen kanssa. Tuijotimme untuvapeittojen alla tähtiä ja päivittelimme taas kerran onneamme. Kiitollisuus kaikesta valtasi mielemme.

Miten tuo suorittaminenkin pitäisi ymmärtää? Onko se sitä, että ihminen tekee asioita hampaat irvessä, koska on pakko – ilman minkäänlaista hyvänolon tunnetta? Jos se on sitä, niin en muista koska olisin viimeksi suorittanut.

Miten kaksi keski-ikäistä naista voi kokea ihmeellisen kauniin ja lämpimän syksyn niin kertakaikkisen eri tavoin? Tekstistä voi päätellä, että kirjoittaja on eronnut, niinhän minäkin. Lapset ovat kasvaneet omilleen ja vauvan tuoksu on kadonnut heidän hiuksistaan aikoja sitten. Kyllä. Esikoiseni saavutti täysi-ikäisyyden reilu viikko sitten ja kuopuksenkin parta on karkeaa ja tiheää, ja hänen äänenmurroksestaan on jo niin kauan etten oikein muista. Kirjoittajan ja minun ikäni välillä on vain muutama vuosi –  sekään ei siis selitä katkeruuden määrää, eikä kirjoittajan kaipuuta teinivuosiin.

Kolumnista ei ihan selviä, onko kirjoittaja yksineläjä. Viittaus siihen että spinningissä on käytävä, jotta pysyisi hoikkana ja jotta kumppani ei jättäisi antaisi ymmärtää, että jonkinlainen parisuhde on olemassa. Jos ei kirjoittajalla itsellään, niin ainakin tekstin keski-ikäisellä, joka ei nuku öitään ja jonka iho roikkuu.

Minunkin ihoni roikkuu, niin tuppaa yli 4-kymppisille käymään. Käytän silmälaseja ikänäköni vuoksi ja hiuksissani on harmaata. Olen käynyt kerran elämässäni spinningissä. Elän elämäni parasta aikaa. Miksi minulle keski-ikäisyys on ihana elämän vaihe ja toiselle miltei kirous?

Olisiko se niin että kun yksi puuttuu, niin sen mukana kaikki? Nimittäin rakkaus. Rakkaus itseään kohtaan. Rakkaus puolisoon ja perheeseen. Rakkaus työhön ja ja koko ympäröivään todellisuuteen.

Kyllähän se voi vetää mielen mustaksi myös käsittämättömän kauniina, kuulaana ja kirkkaana lokakuun päivänä. Armon vuonna 2016. Minä taas nappasin kamerani ja hulluttelin itsekseni keskellä sänkipeltoa. Ilta-aurinko valaisi pellon niin kovin kauniiksi.

 

F

Punainen mytty sänkipellossa.jpg