Koko potentiaali käyttöön rakkaudessa!

Mielestäni rakkauselämä on elämän osa-alueista se, joka kiinnostaa ihmistä kaikkein eniten, rakkaudesta myös puhutaan ja kirjoitetaan paljon.

Olen kuitenkin saanut kuulla joitakin kommentteja, joissa kehotetaan vaikenemaan rakkauselämästä. Hyvin monet, tututkin ihmiset, ohittavat blogimme, vaikka he varmasti tietävät että se on meille rakas ja tärkeä harrastus. Luullakseni se johtuu juuri blogimme aihepiiristä. Voin tietysti olla väärässä, mutta sellaisen vaikutelman olen saanut. Onneksi saamme kuitenkin myös positiivista palautetta ja kannustavia kommentteja, mikä tietenkin motivoi jatkamaan.

Olen lukenut, että ihminen alisuoriutuu herkimmin kolmella elämän osa-alueella: menestyksessä (tässä tapauksessa kyse on urasta ja vauraudesta), luovuudessa ja rakkaudessa. Tai ainakaan hän ei käytä kaikkea sitä potentiaalia, mikä hänellä olisi mahdollista. Allekirjoitan väitteen täysin. Rakkaus, menestys ja luovuus ovat kaikki kolme asioita, joihin liittyy valtava määrä tunteita, pelkoja, ennakkoluuloja ja kieroutuneita mielikuvia ja ajatuksia. Tyyliin varakkuus on vain osan etuoikeus ja se vaatii kultalusikkasuussa-lähtökohtaa ja luovuuskin (erityisesti jos puhutaan jo suoranaisesta taiteilijuudesta) on harvojen erityislahjakkuuksien heiniä. Rakkaus on asia joka ehkä kuuluu meille kaikille varallisuudesta ja asemasta huolimatta, mutta ainakaan se ei ole pitkäkestoista ja loppujen lopuksi aina joku käyttää jotakuta hyväkseen ja asiat menevät jossain vaiheessa persilleen eli missään tapauksessa ei kannata heittäytyä rakkauden vietäväksi.

Rakkaus on tunne, mutta se on myös ensisijaisesti tekoja. Rakkaus on myös valintaa ja sen avulla on mahdollisuus kohottaa oma elämänsä jollekin aivan uudelle tasolle. Se että olen uskaltanut nostaa rakkauselämän elämäni tärkeimmäksi osa-alueeksi on antanut niin paljon, että sitä on vaikea käsittää. En tiedä onko minulla kaikki mahdollinen potentiaali vielä käytössä, mutta ainakin olen pistänyt peliin kaiken sen minkä olen kyennyt. Olen valinnut olla Pekalle lempeä, hellä, kova, epäitsekäs, ystävällinen, kiitollinen, kiltti, avoin, terveen itsekäs, luotettava, luottavainen, avokätinen, läsnäoleva ja rakastava kumppani – ja olen saanut takaisin aivan järisyttävän paljon. Välillä on hirvittänyt ja aina ei ole ihan koko kapasiteetti ollut käytössä kaikilta osin, mutta missään vaiheessa en ole sortunut alisuoriutumaan ja ottanut hälläväliä-asennetta rakkauttamme ja parisuhdettamme kohtaan. Tämä on valinta, josta nautin päivittäin korkojen kera.

Marjaana

Kun melkein lakkasin uskomasta rakkauteen

Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäisen avioliittoni mentyä nurin aloin epäillä ettei sellaista asiaa kuin rakkaus ole olemassakaan.

Minulla oli kuitenkin plakkarissa kokemus, joka kannatteli uskoani ja pani minut epäilemään tunnettani. Olen nimittäin kasvanut rakkauden keskellä. Vanhempieni avioliitto kesti melkein 30 vuotta ja se oli ns. rakkausavioliitto. Heidän suhteensa päättyi isäni kuolemaan, mutta rakkaus ei ole kadonnut edelleenkään mihinkään.

Silloin kun meinasin menettää uskoni rakkauteen, aloin etsiä sitä monista muistakin paikoista kuin omasta kokemuksestani: kirjoista, musiikista, elokuvista, muista ihmisistä jne. Nyt puhun nimenomaan kahden aikuisen ihmisen välisestä, intohimoon perustuvasta parisuhderakkaudesta, sillä rakkauteni lapsiini ei ole koskaan ollut epäilyksen alla. Etsintäni ei ollut turha, vaan rakkautta löytyi monista paikoista. Erityisesti koin tärkeäksi kohdata ihmisiä, joilla oli parisuhteessaan hyvä olla. He valoivat uskoa rakkauteen ja mahdollistivat sen, että pystyin olemaan avoinna, kun se sitten osui kohdalle ja rakastuin Trubaduuriin.

Tänään Yle Fem Teemalla alkoi kolmiosainen sarja Sinun, ikuisesti, missä käydään läpi kuuden tanskalaispariskunnan rakkaustarinoita. Heidän parisuhteensa ovat kestäneet ikuisuuden. Ensimmäinen jakso oli todella koskettavaa katseltavaa ja sulattaa paatuneemmankin katsojan sydämen. Lämmin suositus kaikille nille jotka uskovat rakkauteen ja nille, jotka meinaavat välillä olla uskomatta.

F

Kuva: http://www.dr.dk

Taiteilijatreffeille itseni kanssa

Julia Cameronin legendaarinen opus Tie luovuuteen vannoo kahden harjoitteen nimiin. Toinen on päivittäinen tajunnanvirranomainen kirjoittaminen heti herättyään ja toinen on taiteilijatreffit itsensä kanssa. Koska käyn aamuisin Sarasvuon kanssa lenkillä pari kertaa viikossa (tai jatkan käymistä taas huomenna) ja rakastan nukkumista, niin en edes yritä aamukirjoittamista ennen kesälomaa, mutta päätin alkaa hemmotella itseäni näin helmikuun alkaessa taiteilijatreffeillä. Julia Cameron antaa hyvin vapaat kädet taiteilijatreffien sisältöön, mutta pääasiallisena tavoitteena on laatuaika itsensä kanssa. Olen tehnyt tämänkaltaisia sessioita itsekseni silloin tällöin oikeastaan siitä lähtien kun erosin ensimmäisestä liitostani, mutta nyt kun molemmat poikani ovat täysi-ikäisiä ja lentämässä pikkuhiljaa pesästä, niin päätin aloittaa säännölliset, viikottaiset, etukäteen suunnittelemani taiteilijatreffit.

Cameronin ajatus on että oli kysymys sitten elokuvasta, konsertista, valokuvaamisesta, taidenäyttelystä tai mistä tahansa elämyksestä, niin se pitää kokea itsekseen ilman seuralaista. Ystäväni muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen on kirjoittanut Cameronin opeista inspiroivan tekstin, klik.

Vuoden ensimmäisen taitelijatreffini sisällöksi valitsin Heli Laaksosen runoillan Emil Cedercreutzin museolla. Runoillan lisäksi museolta löytyy vielä muutaman viikon ajan myös Heli Laaksosen kuvataidetta näyttelystä Rakas, kutsusin meil 100 viarast. Ilta oli inspiroiva, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka olen seurannutkin Laaksosen tuotantoa ja uraa, niin myös ensimmäinen kerta kun olin katsomassa häntä livenä.

Haen taiteilijatreffeillä itselleni lisää buustia työhöni ja vapaa-aikaani, mutta myös parisuhteeseemme. Vaikka minulla onkin nykyään malttia vaikka muille jakaa, niin levoton perusluonteeni ei ole kadonnut mihinkään. Tylsistyn edelleen helposti ja se, että olen levollinen, inspiroitunut ja että minulla on hyvä olla itseni kanssa ei voi olla näkymättä parisuhteessamme positiivisesti.

F

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On helppoa olla rakastava kumppani ihmiselle, joka on hyväntuulinen, energinen, hellä ja huomioiva.

Mutta entä jos puoliso kiukuttelee, on kärsimätön, useimmiten omissa ajatuksissaan ja silminnähden tuskainen? Niinpä. Olen ollut viime aikoina enemmän jälkimmäistä sorttia. Ajatukseni pyörivät muutosprosessissani, flunssassani, syömisessäni, liikkumisessa (tai juuri nyt liikkumattomuudessani), rutiineissani ja psykologikäynneissäni. Minussa.

Olen juuri nyt erittäin iloinen, että T asuu viikot poissa kotoa ja saa pitää arkisin lomaa minun elämästäni. Toki keskustelemme joka päivä puhelimessa, mutta yleensä olen suhteellisen hyvällä päällä jutellessamme. Yritän myös viikonloppuisin olla sälyttämättä muutosvastarintaani, kärsimättömyyttäni ja epäonnistumisen pelkoani ja kaikkea muuta kuonaa aviomieheni päälle. Hän on nimittäin täysin syytön olemassaoleviin haasteisiini.

Onneksi olen tajunnut näiden kohta kymmenen yhteisen vuotemme aikana, että rakkautemme on kestävää sorttia ja se ei ihan pienistä hetkahda. Ja sitä paitsi. Olemme luvanneet todistajien läsnäollessa rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö joskus ottaisi päähän toisen luonteenpiirteet, heikkoudet, ärsyttävät tavat tai se, että toinen tuntuu lyövän päätään seinään kerta toisensa jälkeen.

Olen kiitollinen aviomieheni pitkämielisyydestä paino-ongelmani suhteen ja kaikesta siitä järjen äänestä, minkä hän kaivaa itsestään, kun minulta on viimeisetkin järjen hivenet kadonneet päästä.

Nyt lupaankin sinulle, rakas ja ihana aviomieheni, että vastoinkäymisten jälkeen tulee myötäkäymisen vuoro ja tulet saamaan itsellesi rakastavan, hellän, energisen, hyväntuulisen ja huomattavasti terveemmän ja hoikemman vaimon. Sellaisen sinä olet totisesti ansainnut.

F

Pohjalta suunta on vain ylös

Onneksi en ole suistunut elämässäni pohjalle kuvainnollisesti, vaan pikemminkin kirjaimellisesti – nimittäin sängyn pohjalle. Edellisviikon perjantaina se alkoi. Flunssa, joka kaatoi naisen sänkyyn yli viikoksi. Trubaduuri sairastui ensin ja hieman lievemmin. Sitten oli minun vuoroni.

Nyt kun tauti rupeaa hellittäämään, niin fiilis on mitä parhain. Petipotilaana oleminen aiheutti minulle suunnattoman tylsistymisen tunteen ja frustraatio oli melkoinen. En päässyt toteuttamaan hyviä, uusia rutiinejani ja jatkamaan Kohti parempaa elämää -prosessiani. Kosmos koetteli hieman lisää.

Tai ehkä prosessini etenikin ihan tavattomasti. Nimittäin vaikka minua otti päähän olotilani, en ryhtynyt lusikoimaan jäätelöä suoraan pakastimesta, vaan keskityin lepäämään ja litkimään inkiväärisitruunahunajajuomaa. Nyt kun energia on palautumassa, suorastaan puhkun intoa. Ensi viikonlopuksi pitää keksiä jokin retki ja muuta viihdykettä. Ehkä lähdemme T:n kanssa Tampereen suuntaan? Hiihtolomakin on ihan tuota pikaa…

Tänään tuli vielä pieni takapakki terveydentilassa, mikä ei liity flunssaan, mutta mikä estää uimisen toviksi. Nuhakin vaivaa vielä vähän, mutta ehkä pääsen liikuttamaan itseäni jollakin tapaa loppuviikosta.

Eilisen sulostuttajana oli onneksi kirjallisuuspiiritapaaminen ihanien naisten kanssa. Käsittelyssämme oli tietenkin Juha Hurmen huikea Niemi.

Ennen kirjallisuuspiiriä kävimme porukalla äänestämässä ja nautiskelimme T:n tekemiä falafelejä. Nam ja maiskis. Sairastamisessa on sekin hyvä puoli että tajuaa, että asiat hoituvat näppärästi ilman minuakin. Niin kotona kuin töissäkin. Auttavia käsiä löytyy – on sitten kysymys lumitöistä tai viikonlopun ruuista.

Etenen maltilla pois sängyn pohjalta kohti energistä kevättä.

F

Eriparia

En jaksa lakata hämmästelemästä meidän erilaisuuttamme. Meidän tapauksessa erilaisuutemme on jo ulkoisestikin niin silmiinpistävää, että se ei jää kenellekään epäselväksi. Trubaduuri on miltei 190-senttinen ja tumma kuin mikä, minä piirun verran yli 165 senttiä ja vaalea. Vaikka blondius tuleekin nykyään purkista, niin ihon kelmeys on aitoa. Minun nahkani ei päivety kauniin ruskeaksi kevään ensimmäisten auringon säteiden jälkeen, kuten puolisollani. Mieheni olemus on suora, rasvaton, kevyt ja hoikka, kun taas minun kehoni koostuu kurveista, ulokkeista, pyöreydestä, rasvasta ja isosta massasta.

Mutta erilaisuutemme ei todellakaan jää näihin ulkoisiin asioihin. Se on tullut todistetuksi moneen kertaan myös lähiaikoina. Viime viikon vastoinkäymisten jälkeen asiat ovat edenneet ihan mukavasti ja tuntuu että olen saanut jostain uudesta kiinni. Yritän saada otetta vuosikymmeniä minua riivanneista addiktioista ja nujertaa ne. Tiedostaminen ei ole ongelma, mutta epäonnistumisen pelko ja kärsimättömyys ovat. Erityisesti kärsimättömyys. Vaikka tiedän asioiden tapahtuvan hitaasti ja ymmärrän pysyvän muutoksen syntyvän vain maltilla, niin minun on jumalattoman vaikeaa hyväksyä tilanne. Sorrun niin helposti kohtuuttomiin vaatimuksiin ja mopo meinaa karata käsistä suuntaan jos toiseen.

Trubaduurin psyyke on täysin toisenlainen. Hän tekee harvoin (lue: ei koskaan) ylilyöntejä oikeastaan minkään asian suhteen, hän on kärsivällinen, maltillinen ja pitkäjänteinen. Se mikä on minulle ihan helvetin vaikeaa, on hänelle luontaista ja helppoa. Minulla on siis vieressäni opettaja ja guru vailla vertaa.

Aivan kuten T:lläkin on minussa. Mieheni katoaisi rutiineihinsa, askeettisuutensa ja tasapaksuun elämään ilman minua. Hänestä katoaisivat elämänilo, spontaanisuus, sosiaalisuus, nauru, hulluttelu ja kauneus.

Onhan se ihan mieletöntä että olemme löytäneet toisistamme vastavoiman itsellemme. Minä annan ja saan. Hän antaa ja saa. Ja tämä ei vaadi mitään erityistä, olemme vaan omia itsejämme ja annamme palaa!

F

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miksi on niin pahuksen vaikeaa olla hyvä ihminen?

Olen mielestäni valmis muutokseen. Olen ihan kohta 46-vuotias. Kypsässä iässä siis. Tunnen itseni. Tiedän mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja osaan jopa huijata itseäni sopivalla tavalla. Tämä kyllä pätee valitettavasti suuntaan jos toiseen, mutta ajattelen että nykyään se toimisi nimenomaan siihen toiseen suuntaan. Olen nykyään malttavainen kuin mikä, ja tiedän että todellinen muutos ei synny vippaskonsteilla ja hetkessä. Kohta 5-kymppistä satakuntalaista opettajatarta ei ohjailla kuin mitä tahansa pikaliipparia. Rahtilaivakin on piece of cake verrattuna tähän naisen rotjakkeeseen. Hitaasti siis edetään, pienin askelin kohti parempaa minää. Tukijoukot ovat kunnossa: kannustava aviomies, jälkikasvu ja suku. Ystävätkin tsemppaavat. Monta pientä hyvää asiaa on jo kunnossa rouvan rutiineissa kohti säästäväisempää, hoikempaa ja ylipäätään parempaa elämää.

Mutta koko ajan tapahtuu pieniä juttuja jotka ovat selvästi minua vastaan. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa vaihetta, missä kosmos koettelee? Niin kuin olen kertonut niin säännöllinen liikunta tuli elämääni uimisen muodossa jo alkusyksystä ja siitä on tullut osa viikkorutiinia yllättävän helposti. Pääsääntöisesti uimakertoja kertyy viikossa kaksi, mikä on mielestäni ihan hyvä määrä naisihmiselle, jonka on vaikea ylläpitää rutiineja, varsinkin liikuntaan liittyviä. Joululomalla latasin puhelimeeni myös pankkini rahanhallinta-appsin, mikä on osoittautunut oikein mainioksi ja silmiä avaavaksi työkaluksi. Vuoden alkaessa lisäsin viikko-ohjelmistooni kaksi aamulenkkiä Jari Sarasvuon kanssa. Maanantailenkki onnistuu kätevästi ilman erityisiä toimenpiteitä opetuksettoman päivän johdosta, mutta perjantain lenkki vaati herätyksen 05.45, mikä on turkaisen aikaisin, mutta olen niin koukkuuntunut Sarasvuon höpinöihin, että herätys lenkkeineen onnistui viime perjantaina yllättävän hyvin. Keskiviikkoisen Aamulenkki-podcastin kuuntelen sujuvasti aamutoimien aikana.

Lauantaina ystäväpariskuntamme saapui luoksemme ja vietimme oikein hauskan ja inspiroivan illan taiteellisten ja lahjakkaiden ihmisten kanssa. Rehellisyyden nimissä rouva olisi voinut juoda pikkasen vähemmän punaviiniä ja valvominen on kyllä yllättävän rankkaa nykyään, mutta yhtäkaikki maanantaina olin valmis kivan viikonlopun jäljiltä virkistyneenä lisäämään maltillisesti hyviä ja positiivisia asioita elämääni. Kävin aamulenkillä Jarin kanssa, jonka jälkeen saattelin reippaan poikani Poriin, mistä hän jatkoi hyvillä mielin suorittamaan asepalvelustaan. Tunsin valtavaa ylpeyttä esikoisestani ja hänen asenteestaan tulevaa kohtaan. Sydänalassa muljahti katsellessani nuorta miestä reppuineen ja tajusin yhden vaiheen elämästä päättyneen.

Palasin kotiin ja täyttelin tyytyväisenä Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaani, joka on yksi niistä positiivisista rutiineista, jotka olen saanut ujutettua elämääni jo viime syksynä. Kirja on todella inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Laitoin vielä iltapäivällä ison pannullisen kaalipataa hautumaan ja hykertelin tyytyväisenä. Tilin saldokin näytti ihan mukavalta. Huomasin ajattelevani että tässä kuussa tilistä taitaa jäädä vähän säästöönkin, mikä olisi tosi kiva juttu. Varasimme perjantaina nimittäin lennot Wieniin ja löysimme myös superkivan airbnb -asunnon. Kesäkuun kaupunkilomakin on siis buukattu. Haaveilen myös keväisestä viikonlopusta Tukholmassa tai Budapestissä, ja Amsterdamiinkin olisi kiva lähteä. Myhäilin siis tyytyväisenä. Elämä on ihanaa. Olen todellakin valmis pysyvään elämäntapamuutokseen ja elämästäni tulee niin hyvää ja kaunista, että en edes ehkä kestä.

Tiistain työpäivä sujui myös kivasti. Join vettä työpäivän lomassa ja aamulla mukaan ottamani tuoreista mintusta ja sitruunasta tekemäni juoma oli ihanan virkistävää. Suorastaan tunsin aineenvaihduntani kiihtyvän. Työpäivän jälkeen huristelin suoraan uimahallille ja suoriuduin ripeästi pesutiloihin. Siellä huomasin että olin unohtanut pakata uimalasit. Kirosin huolimattomuuttani, ja mietin hetken mitä tehdä. En yksinkertaisesti pysty uimaan ilman laseja. Kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja nappasin vielä villatakin ylleni. Uimalakki päässä ja paljain varpain kipitin uimahallin kassalle anelemaan uimalaseja lainaksi. En saanut, mutta minulle myytiin luotolla uudet uimalasit. Sinne katosi 20 euroa kuin tuhka tuuleen. Olin kuitenkin ylpeä etten antanut periksi, vaan pidin liikuntasuorituksestani kiinni.

Kotiin päästyäni söin hyvällä ruokahalulla kaalipataa ja tutkailin kirjastotiliäni sillä ajatuksella, että tässä on taitanut viikkoja kulua että olisi varmaan aika uusia lainoja. Olin seurannut joululomalla hyvin huonosti sähköpostiani ja huomasin myös tuoreen huomautuksen meilissäni. Yritin uusia lainat. Ei onnistunut. Ohjelma vilkutti punaisella lainauskieltoa. Ei auttanut kuin kerätä kassillinen kirjoja mukaan ja suunnata kirjastoon. Siellä odotti miltei 20 euron lasku, mistä siis oli seurannut lainauskielto. Olin onnistunut hävittämään tililtämme 40 euroa muutaman tunnin aikana periaatteessa ihan tyhmiin, omasta huolimattomuudestani johtuviin asioihin. Pikkasen sieppasi.

Sitten koitti tämä päivä. Heräilin reippain mielin ja kuuntelin Sarasvuon juttuja samalla kun pyöräytin itselleni mustikkaisen terveyspirtelön, mistä on tullut myös mukava arkiaamurutiini. Lähdin ajelemaan töihin kuulokkeet korvillani ja keskityin übermielenkiintoiseen sisältöön. Sitten räpsähti. Hetken kesti tajuta että kysymys oli valvontakamerasta ja mittari näytti noin 90 km/tunnissa. Olen melko varma että sakko rapsahti. Taas. Jatkoin lain rikkomista ja soitin samantien T:lle ja kerroin törppöilystäni. Todennäköisesti 170 euron sakko on tulossa kotitalouteemme. Hitto että ottaa päähän. Huolimattomuuteni on maksanut meille jo yli 200 euroa tällä viikolla ja tänään on vasta keskiviikko. Loppujen lopuksi kuulin itseni vielä tilaavani tänään lounaaksi opiskelijarvontolassa hampurilaisaterian bataattiranuineen terveellisen salaattipainotteisen aterian sijaan. Mihin mahtoi rouvalta kadota hyvähiilarinen ruokavalio maltillisine annoskokoineen – kysyn vaan? Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta raahauduin ystäväni kanssa zumbaan, mikä tuntuikin alkukankeudesta huolimatta oikein hyvältä. Älkää käsittäkö väärin. En minä valita. Minä vaan kysyn, miksi on niin pahuksen vaikeaa olla hyvä ihminen?

F

Lupa koskettaa

Kysyin T:ltä, kokeeko hän että hänen pitää erikseen eleellä tai jollakin muulla tavoin varmistua siitä, voiko hän koskettaa minua. Hän vastasi kieltävästi. Ja näinhän se on.

Minun miehelläni on lupa koskettaa minua aina kun hän haluaa. Se ei johdu siitä, että olemme naimisissa, vaan siitä että mieheni kosketus ei ole koskaan vaativa tai alentava. Hän koskettaa minua vain yhdestä ainoasta syystä – rakkaudesta.

Sen vuoksi hänelle on myönnetty tämä järisyttävän suuri etuoikeus. Sama pätee tietysti myös toisin päin. Minulla on lupa koskettaa miestäni aina kun haluan.

#metoo -kampanjan myötä on ollut järkyttävää ymmärtää miten paljon vääryyttä ja hyväksikäyttöä tämän asian suhteen ihmiset kohtaavat ja ovat kohdanneet. Ja toisaalta sen kääntöpuolena miten merkityksellinen asia se on, jos sinulla on lupa koskettaa toista.

F

Vieras mies tuli taloon

Elämme tällä hetkellä hyvin erilaista vaihetta elämässämme. Minulla on jälkikasvuni kanssa seesteinen aika menossa ja työrintamallakin kohtuullisen vakaata. Trubaduurin tilanne on monella tavalla toisenlainen. Minulla on jotenkin hyvä kutkutus sisälläni jonkin uuden äärellä, mutta samalla monenlaiset epäilykset hiertävät mieltä. Minun ajatukseni pyörivät minussa ja prosessissani. Odotin perjantaina Trubaduuria kotiin kuin kuuta nousevaa etanapannut kolisten ja viinilasit kilisten. Suorastaan puhkuin intoa kaikesta mitä olin kokenut ja ajatellut viikon aikana: niin paljon kaikkea kerrottavaa T:lle – mutta mitä sitten tapahtuikaan?

Taloon astui vieras mies. Hän oli väsynyt, huolissaan, poissaoleva ja jokseenkin välinpitämätön minun prosesseistani. Hän ymmärsi oman tilanteensa paranevan vain kunnon yöunilla. Minulla oli toisenlaiset metodit. Minua nimittäin otti päähän. Sisäinen lapsi minussa tuittuili ja kiukutteli. Jäin mielenosoituksellisesti itsekseni olohuoneeseen ja jatkoin prosessointia viinilasin äärellä, mikä oli jokseenkin tylsää. Päätin kuitenkin olla menemättä T:n viereen ja kipusin yläkertaan nukkumaan. Keskellä yötä heräsin siihen kun valot syttyivät portaikossa ja hetken päästä sängyn vieressä seisoi unenpöpperöinen mies täynnä huolta. T oli herännyt ja tajunnut minun olevan poissa. Ensin hän oli pelästynyt, mutta sitten muistanut miten hänen vaimonsa oli joskus ennenkin suutuspäissään toiminut.

T tuli viereeni ja juttelimme hetken. Oma mies tuntui taas ihan tutulta. Sitten siirryimme yhdessä makuuhuoneeseemme samaan sänkyyn ja jatkoimme uniamme. Aamulla juttelimme kaikki asiat auki. Minua melkein hävetti kimpaantumiseni, mutta toisaalta riemuitsin siitä etten ollut nostanut yöllä sen suurempaa meteliä vaatimuksineni (näin tapahtui vielä suhteemme alkuaikoina muutaman kerran kun tulistuin jostain). T ei olisi nimittäin mitenkään pystynyt omassa olotilassaan antamaan minulle haluamaani huomiota. Nukuttuaan hyvin hän oli kuin eri mies: sai avattua omia asioitaan ja pystyi olemaan avoin minun maailmalleni.

Vierauden tunne, pettyminen, läsnäolottomuus, itsekkyys, väsymys, häpeä, huolet ja monet muut negatiiviset asiat ovat osa parisuhdetta – niin se vain on. Mutta miten näihin kaikkiin asioihin suhtautuu, se ratkaisee onnen määrän ja laadun. Olenko kiukutteleva, itsekäs ja pikkumainen ihminen, joka antaa toisen jyrätä omien tarpeideni yli? Vai olenko ymmärtäväinen ja empaattinen, mutta toisaalta omat rajani tiedostava ja tunteva aikuinen? Ei ihan kauhean vaikea valinta.

F

Kuvat ovat Emil Cedercreutzin museon patsaspuistosta Harjavallasta.

Isäni jalanjäljissä hyvään elämään

Isäni menehtyi vuonna 1995. Hän oli silloin 59 vuotta vanha. Minä taas 23 vuotta nuori. Isäni sairaus, akuutti leukemia, todettiin toukokuun lopulla omenapuiden ollessa täydessä kukassa ja hän sulki silmänsä viimeisen kerran elokuun 8. päivänä kun omenat olivat jo miltei kypsiä.

Koko sairautensa aikana hän vietti vain muutaman päivän kotona, muuten hän taisteli sairauttaan vastaan kiihkeästi Tyks:issä osastolla 5. Aivan meidän nykyisen Turun kotimme lähellä.  Muistan hänen kotona viettämistä päivistään erityisesti sen, miten hän totesi minulle, että jos tässä käy huonosti niin hän ei ole katkera: hän voi sanoa eläneensä hyvän elämän. Isäni sanoi että hänellä on ollut rakkaudentäyteinen avioliitto, ihana perhe ja mielenkiintoinen työ. Todennäköisesti isäni ei käyttänyt sanoja rakkaudentäyteinen ja ihana, mutta niitä hän tarkoitti.

En enää muista milloin omassa päässäni vahvistui ajatus: milloin tahansa lähtö täältä tulee, haluan pystyväni sanomaan samoin – minulla on ollut hyvä elämä.

Tänään vein kynttilän isäni haudalle ja ajattelin, miten onnellinen hän olisikaan puolestani, miten paljon hän arvostaisi miestäni ja miten ylpeä hän olisikaan pojistamme. Hän olisi niin iloinen kun hän näkisi tyttärensä saaneen itselleen hyvän elämän. Ei täydellisen, mutta hyvän.

Todennäköisesti hän pudistaisi päätään monen tyttärensä kotkotuksen suhteen, mutta olisi kuitenkin myös salaa ylpeä minusta. 

Minulla on tapana muistella isääni erityisesti kesämökillämme, missä hänen spirittinsä on erityisen vahva, mutta isäinpäivä sai minun ajatukseni tänään häneen.

Taidanpa kuunnella seuraavaksi yhden isäni lempikappaleen ja samalla kiittää mielessäni häntä siitä, miten hienon pohjan elämäni ensimmäinen mies antoi minulle, ainoalle tyttärelleen.

F