Casa Haartman on ihan mahtava!

Naantaliinhan ne rouvan kulttuuriviikot sitten päättyivät. Kävin Heddin ja Alexin luona kylässä Luostarikatu 3:ssa. Tai ainakin siltä minusta tuntui, niin vahvasti kodin asukkaat, taiteilija ja kulttuurin moniottelija Alex Haartman ja hänen vaimonsa ja muusansa Hedvig Haartman edelleen olivat entisessä kodissaan. Pariskunta menehtyi 1960-luvun lopulla muutaman vuoden välein ja he elivät Luostarinkadun sielukkaassa ja kauniissa Erik Bryggmanin suunnittelemassa talossa nelisenkymmentä vuotta yli 90-vuotiaiksi asti.

Talo on aivan mahtava ja se on ollut avoinna muutaman viikon ajan suurelle yleisölle. Aikaisemmin Hedvigs Minne -yhdistys pyöritti taloa ja sinne pääsi vain erillisellä sopimuksella. Vuonna 2017 säätiö lahjoitti talon, Haartmanien taidekokoelmat ja osakesalkun  Åbo Akademi -säätiölle, joka päätyi  avamaan paikan yleisölle. Uskoakseni paikka on monelle tuntematon. Ainakin minulle oli.

Kuvat eivät tee oikeutta talon ja sitä ympäröivän puutarhan tunnelmalle, vaan se pitää kokea itse. Jollakin tavoin aistin hyvin voimakkaasti talossa taiteilijapariskunnan  keskinäisen rakkauden.  He rakastuivat hyvin nuorina, parikymppisinä, ja elivät koko pitkän elämänsä yhdessä taiteen, kulttuurin ja kaiken kauniin ympäröimänä niin Euroopan kaupungeissa, kesäkodissaan Kemiössä kuin Naantalin kodissaankin. Alex Haartman on sanonut heidän  kodistaan, että se on hänen tärkein taideteoksensa. Varmasti koti on ollut heidän yhteinen projektinsa, mutta kieltämättä Alex Haartmanin maalaukset, tapetit ja taide seinissä ja katoissa tekevät talosta järisyttävän uniikin ja inspiroivan. Sain siellä monta ideaa meidän kotimme sisustamiseen.

Opastus talossa oli rento ja mielenkiintoinen ja minut ja kaikki muutkin toivotettiin taloon vierailulle. Ehkä ensi kerralla opas heltyy ja antaa minun istahtaa Heddin ja Alexin kirjastoaulan nojatuoliin, tuo minulle kahvit ja lakkaa muistuttamasta, että museoesineisiin ei saa koskea…

Marjaana

Taidetta ja kukkaenergiaa

Pitkä viikonloppu Turussa on puolivälissä ja olemme ottaneet rauhallisesti. Pekka varsinkin. Flunssan tyrkkäsi. Eilen kävimme vihdoin katsomassa Wamissa Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan nejä huonetta -näyttelyn. Hannu Väisänen marsittaa Anna Ahmatovan tarinaa mielenkiintoisella tavalla näyttelyvieraille ja muistuttaa muistamisen tärkeydestä. Pidimme molemmat erityisesti Väisäsen valokuvista ja tila- ja esineinstallaatioista. Näyttely on avoinna vielä muutaman viikon. Kannattaa ehdottomasti mennä jos osuu Turun puoleen. Iltapäiväkahvit kävimme hörppimässä Turun kaupunginteatterin kahvilassa. Uudesta kaupunkikodista on ihanan lyhyt matka kaikkialle.

Sunnuntaina suuntasimme Ruissaloon ja piipahdimme imaisemassa kukkaenergiaa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kevään tulo tuntuu aina tuskallisen hitaalta, mutta onneksi on tällaisia paikkoja missä voi kokea luonnon vehreyttä ja kukkien kauneutta. Kasvihuoneelta jatkoimme Ruissalon kylpylään, missä kävin heittämässä allasuinnin ja porealtaan jälkeen talviturkin meressä. Pekka lueskeli kirjaa ja paranteli flunssaansa kylpylän aulassa kun rouva plutasi sydämensä kyllyydestä.

Huomenna onkin sitten vapun aatto ja meidät on kutsuttu viettämään iltaa laulun ja yhdessäolon merkeissä Kaarinaan. Toivottavasti trubaduurini ääni kirkastuu huomiseksi, jotta pääsemme ottamaan osaa yhteislauluun. Porukan tuntien siellä lauletaan korkealta ja kovaa. Minä taidan osallistua lahjojeni mukaan: kuunnella muita ja aukoa suutani.

Marjaana

Slaavilaisissa tunnelmissa

Olimme taas viikonlopun Turun puolessa ja lauantain käytimme tavaroiden lajitteluun ja siivoamiseen.  Turun kodin osoitteemme muuttuu pääsiäisenä ja olemme kumpikin aivan fiiliksissä uudesta kaupunkikodistamme. Olen aina haaveillut jugendtalosta korkeine huoneineen ja leveine ikkunalautoineen ja sellaiseen me nyt sitten muutamme. Pekka oli keittänyt kaksi kattilallista jumalaisen hyvää borssikeittoa, mitä lämmitimme ja söimme aina nälän iskiessä ja muuten keskityimme konmarittamaan kakkoskotiamme.

Sunnuntaina Pekka lähti koko iltapäivän kestäviin treeneihin (keikkaa pukkaa) ja minä menin ystävillemme päivähoitoon. Ohjelmassa oli jotain aivan poikkeuksellista minulle, vaan ei heille. Lähdimme nimittäin Turun messukeskukseen Turun seudun mobilistien järjestämälle Talviheikille, missä oli näytillä ja myytävänä niin vanhoja autoja kuin kaikenlaista muutakin rompetta. Myyjien pöytiä oli hauska koluta ja tein mielestäni mainiot löydöt: upean maatuskanuken, kahdet korvakorut ja yhden rintakorun. Estetiikan tajuani puhuttelee tällä hetkellä erityisesti slaavilainen muotokieli ja hieman jäi yksi venäläinen tarjotin, mitä en malttanut ostaa, harmittamaan.

Kierreltyämme kylliksi messukeskuksessa siirryimme ystäviemme kauniiseen kotiin, missä laitoimme yhdessä ihan törkeän hyvää ruokaa, indonesialaista Gado Gado -salaattia, johon kuuluva maapähkinäkastike oli aivan loistavaa. Ystäväperheemme oli juuri kotiutunut Balin matkaltaan ja ohjelmaan kuului tietysti myös matkakuvien katselua ja tuliaisten ihastelua.

Pekka liittyi seuraamme illan suussa ja sunnuntai-ilta kului vauhdilla hauskassa seurassa. Ystävät ovat kyllä elämän suola.

Marjaana

Sunnuntain taideretki Saloon

Viikonloppu Turussa on ollut kepeä, pirskahteleva ja iloinen kuin kevätlaitumella teutaroiva varsa. Marraskuun harmaus ei paljon haittaa kun ohjelmassa on ystäviä, musiikkia, hyvää ruokaa, taidetta ja taianomaisia hetkiä rakkaan kyljessä.

Perjantaina olimme kaveriporukalla liikenteessä: ensin syömässä mainiossa Aunessa, sitten Von Hertzen Brothersin keikalla Gongissa ja sitten vielä yömyssyt murun kanssa Turun kodissa. Lauantai hurahti brunssilla ystävien luona ja toipuen perjantain riekkumisesta (lue=valvomisesta).

Sunnuntaiaamun koittaessa olimmekin kaiken humputtelun jälkeen valmiita taiteen äärelle. Olin kuullut paljon hyvää Salon taidemuseo Veturitallista, mutta nyt vasta saimme itsemme liikkeelle ja lähdimme retkelle Saloon tsekkaamaan legendaarisen Elliot Erwittin retrospektiivi-näyttelyä, mikä olikin kerrassaan mainio. Nauroimme hänen hilpeiden ja oivaltavien kuviensa äärellä ääneen.

Erwittin retrospektiiviä luonnehditaan taidemuseon sivuilla seuraavasti:

 ”Näyttelystä nousee esiin Erwittin tuotannon keskeisiä teemoja kuten rantaelämä, elämää kaupungeissa, havaintoja museoissa, koira-aiheita, ja ennen kaikkea ihmisten keskinäisiä suhteita persoonallisuuksineen. Erwitt kuvaa pääasiassa analogisilla, valoa filmille tallentavilla kameroilla kuten Leica tai nuoruudessa Rolleiflex. Hän tarkkailee väsymättä ympäristöään kameran etsimen kautta ja on kehittänyt kyvyn havaita tilanteita jo ennen niiden syntymistä. – Aiheita on kaikkialla, jos on tarkkana. Kuva joka kiinnittää huomion, herättää tunteita, saa ajattelemaan, nauramaan tai itkemään, on hyvä kuva, sanoo Erwitt.”

Salon Veturitalli on 4. helmikuuta asti täynnä hyviä kuvia.

F

Nähdään taas!

Tänään jätimme hyvästit saaristolaiselämälle tältä vuodelta. Jostain syystä mieli ei ollut haikeana tällä kertaa… Ehkä se johtui  siitä, että olemme olleet saaressa niin paljon. Tuntuu hyvältä touhuta välillä muutakin ja kaikkea kivaa onkin luvassa loppusyksyyn…

Eilisen harmauden ja sateen jälkeen auringon kultaama sunnuntai oli erityisen kaunis. Ehkä myös sää vaikutti siihen, että olimme kovin iloisia ja reippaita vaikka hyvästelimmekin mansikkapaikkamme moneksi kuukaudeksi.

Ensi keväänä nähdään taas, rakas mökkimme ja saaristolaiselämä!

F&T

 

”Olkoon tuuli myötäinen!”

”Olkoon tuuli myötäinen!”, huudahti Mira Haahti, kun lähdimme ihastuttavasta Tellinasta, missä piipahdimme sunnuntaina juuri ennen kotimatkaa ihastelemassa upeita maisemia merelle ja Miran hienoa taidetta. Niin kuulemma Hangossa on tapana sanoa. Minulle nousi iho kananlihalle. Täydellinen lopetus täydelliselle viikonlopulle.

Olen jo pitkään haaveillut että voisimme tehdä viikonloppuretken Hankoon ja kun saimme keväällä hääkutsun, niin asia oli sitä myötä selvä. Syyskuun alun viikonloppu ylistetyssä Hangossa olisi varmasti aivan mahtava. Ja sitä se todellakin oli.

Olemme ystävystyneet Hangon Annan kanssa muutama vuosi sitten Annan ja Tomin blogin kautta (minä olen syypää siihen että pariskunta raahautui Harjavaltaan, Emil Cedercreutzin taiteilijakotiin) ja nyt vietimme osan viikonlopusta nelistään. Pääsimme jopa Parkkosen studiolle yökylään. Juuri sinne, missä Stella ja Jarnokin viettivät Hanko-viikonloppunsa. Tunsimme itsemme erittäin erityisiksi.

Illallinen Makasiinissa, jatkot+Trubaduurin privakeikka studiolla, lattet&lohileivät Lillanista, ajelua ympäri Hankoa, surffareiden bongaamista, kävelyä rannoilla – ja hyviä keskusteluja tuoreiden ystävien kesken. Ja kaiken kauniin ihastelemista. Annalla on käsittämättömän taito luoda kauneutta ja tunnelmaa ympärilleen juuri oikealla rouheudella, ja Tomin upeat valokuvat säväyttävät. Vai mitä sanotte siitä, että studiossa pyöri Jean-Paul Belmondon tähdittämä leffa meidän saapuessamme sinne? Kynttilät ja lyhdyt valaisivat upeaa tilaa ja esille oli nostettu punakantisia kirjoja. Parkkosen upeista kuvista ei tahdo saada silmiään irti. Sohvapöydälle oli drinkkivärkit Napue Gin &tonicia varten, jotka nautiskelimme juuri ennen kuin kävelimme itäsatamasta kirkkoon.

Kun sunnuntaina makasimme Turun kodissa vatsat täynnä intialaista ruokaa totesimme olleemme kuin luksuslomalla ulkomailla.  Ihana isäntäpari. Ihanat häät. Ihana Hanko.

F

 

Doisneaun Minun Pariisini

Tiedettehän se mustavalkoisen valokuvan suutelevasta pariskunnasta Pariisissa? Sen on ottanut Robert Doisneau vuonna 1950. Kuvahan on lavastettu ja sen tiimoilta on käyty oikeuttakin, mistä voi lukea täältä. Kuva on ikoninen ja siihen ei voi olla törmäämättä Pariisin matkamuistomyymälöissä.  Minusta kuva on mahtava. Turun Taidemuseossa on Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä –valokuvan lisäksi näytillä monta herkullista otosta vielä vajaa kaksi viikkoa 27.8 asti. Menkää ihmeessä katsomaan.

Pidin näyttelystä aivan valtavasti ja olisin voinut tuijottaa Doisneaun tyttärentyttären ohjaaman dokumentin (kesto 77 minuuttia) isoisästään kokonaan ellei meillä olisi ollut Trubaduurin kanssa lounastreffit.

Doisneaun kuvissa on huumoria, rakkautta,   arkea, lapsia, elämää ja tietenkin nykykatsojan näkökulmasta roima annos menneisyyttä.  Kuten näyttelyn nimikin Minun Pariisini kertoo, kaikkien noiden teemojen näyttämönä on Pariisi.

Työni on jakaantunut syyslomaan saakka siten, ettei minulla ole opetusta tiistaisin. Olen päättänyt käyttää nuo ihmeelliset päivät  tekemällä kaikkea mahdollista kaunista ja hyvää niin itselleni kuin muillekin, esimerkiksi käymällä taidemuseossa ja lounastreffeillä mieheni kanssa. Elokuinen tiistai Turussa oli kaunis, kävelin hipahtavassa mekossani korikasseineni ja hymyilin. Doisneaun tapa katsella maailmaa tarttui minuun. Elämä ei oikeasti ole niin kauhean vakavaa…

Muuten. Mamin lounas ei pettänyt tälläkään kertaa.

 

F

Doisneau_Turku

Doisneau_Turku_1

Doisneau_Turku_2

Doisneau_Turku_3

Doisneau_Turku_4

Doisneau_Turku_5

Doisneau_Turku_6

Doisneau_Turku_7

Doisneau_Turku_8

Doisneau_Turku_9

Doisneau_Turku_10

Doisneau_Turku_11

Doisneau_Turku_12

Doisneau_Turku_13

Doisneau_Turku_14

 

 

Kulttuurimatka Hämeeseen

Saimme ystävältämme ja kollegaltani kutsun lähteä kuuntelemaan Sillanpää-oopperaa Hämeenkyröön – sekä seuraamaan (ja auttamaan) valokuvanäyttelyn pystytystä. Vastausta ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Kuukausi merellä oli tehnyt tehtävänsä ja halusin ihmisten ilmoille! Ja sitä paitsi emme olleet kumpikaan ennen käyneet Hämeenkyrössä.

Sillanpään syntymäkodin vierestä löytyy Myllykolun kesäteatteri, jonne on tänä kesänä valtavalla työllä tehty Nobel-palkitun F. E Sillanpään elämästä kertova ooppera. Nautimme esityksestä todella paljon. Valitettavasti esitykset ovat loppuun varatut, mutta Hämeenkyrön upeaan maalaismaisemaan kannattaa silti lähteä pistäytymään.

Kesäteatterin läheltä löytyy Maisemakahvila, joka on nimensä veroinen paikka. Kahvilasta avautuvat hulppeat näkymät hämäläiseen maalaismaisemaan ja järvelle. Kahvila on auki tänä kesänä 23.7.- 13.8.2017 välisen ajan joka päivä klo 14-19. Kahvin lisäksi talosta löytyy myös taidetta, muun muassa ystävämme Mikko Auerniityn valokuvataidetta, jossa piirtyy upeina kuvina F. E Sillanpään sielunmaisemaa. Mikon valokuvataidetta on nähtävissä myös Myllykolun kesäteatterin tiloissa sekä käsiohjelmassa. Olen päässyt seuraamaan Mikon Sillanpää-produktion kehittymistä lopullisiksi vedoksiksi ja näyttelyksi saakka – ja olen todella vaikuttunut. Frans Eemil Sillanpään suhdetta luontoon on nimetty erityiseksi, samaa voisin sanoa Mikko Auerniitystä.

 

F

Hämeenkyrössä

Hämeenkyrössä_1

Hämeenkyrössä_2

Hämeenkyrössä_3

Hämeenkyrössä_4

Hämeenkyrössä_6

Hämeenkyrössä_7

Hämeenkyrössä_8

Hämeenkyrössä_9

Hämeenkyrössä_10

Hämeenkyrössä_11

Hämeenkyrössä_12

Hämeenkyrössä_13

Hämeenkyrössä_14

Hämeenkyrössä_15

Hämeenkyrössä_16

F.E.Sillanpää ooppera

F.E.Sillanpää ooppera

F.E.Sillanpää oopperaKolme alinta kuvaa Sillanpää-oopperasta: Mikko Auerniitty, (http://www.fesillanpaa.com/fi/pressikuvat/)

 

Rakkauden kaupungissa

Monille rakkauden kaupunki on Pariisi, toisille Rooma. Molemmat kaupungit ovat ihania ja olemme niissä kumpaisessakin olleet yhdessä, mutta meidän todellinen rakkauden kaupunkimme on kuitenkin Rauma, sillä siellähän me tapasimme ensimmäisen kerran.

Tänään aamulla saaristossa oli melkoisen viileä ja Marja-mummin ja poikien mökkipiipahdus peruuntui. Rouvalla oli vähän tylsää ja hän kiemurteli aamulla T:n kainaloon ja ehdotti retkipäivää. Päätimme lähteä Raumalle. Pori on juuri nyt tupaten täynnä väkeä ja tajusimme että viime Rauman reissusta on jo aikaa. Saaresta pääsisi toki myös veneellä Raumalle, mutta kokemus, sääolot ja fiilis eivät ihan siivittäneet venematkaan ja sitä paitsi F halusi että piipahdamme Teresia ja Rafael Lönnströmin kotimuseossa ja sinne pääsi kuitenkin kätevämmin autolla ja saimmepahan hoidettua samalla myös kauppareissun.

Hurautimme siis kasitietä pitkin Raumalle ja suuntasimme Teresia Lönnströmin kotiin. Siltä tosiaan tuntui kun käänsimme auton rautaportista sisään ja jätimme auton pihatien reunaan. Teresia Lönnström asui  talossa miehensä kuoltua (1943) sisarentyttärensä Elsen kanssa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1986. Teresian testamentin turvin hänen kodistaan tehtiin kotimuseo ja Teresia ja Rafael Lönnstömin säätiö pyörittää kotimuseon lisäksi myös Lönnströmin taidemuseota.

Talo on valmistunut vuonna 1942 ja sen yhteyteen rakennettiin 1982 galleriarakennus Teresian hankkimia töitä varten.  Juurin nyt galleriasta löytyi Kesäisiä hetkiä -kooste hänen taidehankinnoistaan vuosilta 1984-86. Teresia Lönnstömin koti on näkemisen arvoinen monestakin syystä, mutta taiteen ja muun esineistön määrä on huikea. Suorastaan ylitsevuotavainen. Varsinaisia sisustusvinkkejä kotimuseosta on ehkä turha haalia, mutta joka tapauksessa se on hauska vierailukohde.

Museosta rynnistimme tietenkin Vanhaan Raumaan ja siellä Osteria de Filippoon, mikä valikoitui hetken googlailun jälkeen lounaspaikaksi – ja onneksi valikoitui. Söimme parhaat kylmäsavulohipitsat ikinä. Espressot ja jaettu tiramisu kruunasivat loistavan lounaan. Paikka oli kaikin puolin meidän makuumme: mainio ruoka, rento sisustus ja mutkaton palvelu. Kiertelimme jonkin aikaa Vanhan Rauman sisustusputiikkeja ja piipahdimme Vanhan Raatihuoneen Museon takana olevaan ihastuttavaan pikkupuutahaan, missä mm.  palavarakkaus oli täydessä kukassa… Tottakai. Rakkauden kaupungissa.

F&T

Raumalla

Raumalla_1

Raumalla_2

Anitra Lucanderin Romanttinen sommitelma vuodelta 1981. IHANA.

Raumalla_3

Raumalla_4

Raumalla_5

Raumalla_6

Raumalla_7

Raumalla_8

Raumalla_9

Raumalla_10

Raumalla_11

Raumalla_13

Raumalla_14

Teollisuusneuvos Teresia Lönnström. Liisa Tannerin muotokuva vuodelta 1965.

Raumalla_15

Raumalla_25

Raumalla_26

Raumalla_27

Raumalla_28

Raumalla_29

Raumalla_30

Raumalla_31

Raumalla_32

Raumalla_33

Raumalla_35

Raumalla_36

Raumalla_37

Raumalla_24

Raumalla_23

Raumalla_21

Raumalla_16

Raumalla_17

Raumalla_18

Raumalla_19

Raumalla_20

Raumalla_22

 

Sisustuskuvaukset

Olipa mainio päivä eilen! Saimme saareen vieraaksemme valokuvaaja Frida Steinerin, joka on monelle tuttu upeasta Visualaddict-blogistaan ja monista sisustuslehdistä. Tutustuimme toisiimme Rooman matkalla alkukesästä ja silloin syntyi idea, että Frida voisi tulla stailaamaan ja kuvaamaan ranta-aittamme. Frida on Porista kotoisin ja olemme 70-luvun alussa syntyneitä kumpikin: yhteisiä tuttuja löytyi vaikka millä mitalla ja hauska yhteensattuma oli myös se, että edesmennyt isäni oli tuttu Fridan isälle.

Haimme Fridan aamupäivällä rannasta ja siellä hän odotti meitä kameroineen ja kukkapuskineen. Aamuvirkku kun on, hän oli jo ehtinyt kuvailla vaikka mitä. Matka saareen taittui kovassa aallokkossa ja tuulessa, mutta vieraamme tuntui vain nauttivan pienestä höykytyksestä ja merituulesta.

Olin kerännyt mökiltämme kaikenlaista tavaraa, joita voisi käyttää kuvauksissa ja nauroinkin Fridalle että stailaaminen on kuin nukkekotileikkiä, mutta vähän isommassa koossa. Oli hauska seurata Fridan työskentelyä ja auttaa häntä parhaani mukaan. Olen itsekin yrittänyt kuvata aittaamme, mutta ammattitaitoni ei aivan ole riittänyt, sillä sisustuskuvaaminen on ihan oma taiteenlajinsa – stailaamisesta puhumattakaan.

Trubaduuri vetäytyi touhuamaan omiaan kun me kaksi mietimme esineiden ja kukkien sijoittelua ja kuvakulmia. Frida työskentelee freelance-kuvaajana joten kuvien ja jutun julkaisupaikkaa ei tiedä vielä, mutta kerron sen heti kunhan asia selviää…

Trubaduuri ja minä pääsimme myös loppumetreillä kuviin, kun Frida otti vielä meistä mahdollisesti juttuun liitettävät henkilökuvat. Yllättäen T:llä on kitara kädessään ja norjalainen villapaita yllään ja minä posetan mustissani.

Kiitos Frida vielä kerran vierailusta! Tuskin maltan odottaa lopullista juttua kuvineen. Fridan blogista voi lukea hänen ajatuksiaan visiitistään meille: klik.

F