Avioeron runtelemat löysivät rakkauden

Kuten olemme blogissa avoimesti kertoneetkin, niin olemme molemmat kokeneet avioeron. Molemmille se tuli jonkinlaisena yllätyksenä eli olimme ne niinsanotut jätetyt osapuolet. Olisimme myös silloin kumpikin halunneet jatkaa ensimmäisiä avioliittojamme.

Avioero on monimutkainen prosessi ja syyllisten etsiminen on jokseenkin turhaa, mutta toisaalta se on kovin inhimillistä. Peiliin katsomista se vaatii sen sijaan aina – ja se todellakaan ei ole turhaa, vaan ihan äärettämön tärkeää oman tulevaisuuden ja ihmisenä kasvamisen kannalta. Näin jälkikäteen olemme ymmärtäneet ensimmäisten liittojemme anatomiaa ja hahmotamme oman osuutemme merkityksen epäonnistumisissa ja kunnioitamme ex-puolisoidemme rohkeutta tehdä radikaaleja ratkaisuja.

Avioero runteli, mutta myös jalosti. F eli avioeronsa jälkeen kuusi vuotta enemmän tai vähemmän yksikseen – T:llä meni 1,5 vuotta.

Miten me sitten uskalsimme ottaa riskin ja heittäytyä rakkauden vietäväksi? Avioero oli kummallekin rankka prosessi, mutta jostain syystä teimme molemmat päätöksen olla katkeroitumatta elämälle. F:lle se oli hyvinkin tietoinen päätös ja T:lle ehkä pikemminkin luonnollinen tapa suhtautua asioihin.

Emme olleet siis katkeria. Tästä syystä meissä oli toivoa. Rehellisyyden nimissä F:n toivo oli moneen kertaan koetuksella sinkkuäitivuosien aikana ja välillä sitä piti kyllä kaivaa itsestä ja ympäristöstä. Eletyt vuodet ja monet muut vastoinkäymiset (F:llä isän kuolema ja yhden lapsen menettäminen, T:llä isän kuolema ja masennus) olivat pakottaneet meidät myös itsetutkiskeluun.  Tämän seurauksena me tunsimme itsemme melko hyvin.

Ja niin siinä sitten tapahtui että me rakastuimme rajusti. Emme suinkaan aloittaneet puhtaalta pöydältä, mutta suursiivouksen teimme.  Avasimme menneisyytemme toisillemme avoimen raadollisesti. Mitään ei jätetty maton alle.

Jostain syystä emme ottaneet juurikaan mitään paineita, vaan teimme rohkeita omannäköisiämme päätöksiä ja ratkaisuja – ja uskoimme niihin. Menimme kihloihin yhdeksän kuukauden päästä tapaamisestamme ja emme todellakaan kätkeneet onneamme. Häitäkin juhlittiin isosti myöhemmin. Emme hävenneet rakkauttamme silloin, emmekä edelleenkään ja pidämme liittoamme yhtä arvokkaana kuin se olisi ensimmäisemme. Yleinen ilmapiirihän on asian suhteen hieman toisenlainen, mutta se ei onneksi ole meidän ongelmamme. Rakkauden arvottaminen ylipäätään on absurdia toimintaa.

Uudelleenrakastetuksi tuleminen vaati siis ainakin toivoa, uskoa, itsetuntemusta, sovintoa menneisyyden kanssa, rohkeutta – ja tietysti sitä rakkautta.

F&T

Kommentoi ihmeessä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s