Pohjoisen ihmiset kutsuvat rakastaan helluksi. Minäkin haluaisin, mutta en pysty koska olen sidottu tähän syntymäpaikkani kieleen, missä ei  ketään hellutella, mutta rakastetaan kyllä ja joskus murutellaan ja kullaksikin kutsutaan.

Viime viikonlopun vietimme pitkästä aikaa Turussa. Lauantai-ilta meni mahtavien ystävien kestitettävänä ja sunnuntaina sain puhuttua kultani ympäri kanssani elokuviin. Trubaduuri on kiltti ja joustava mieleltään, mutta on hänelläkin periaatteensa ja yksi niistä on vältellä tietynlaisia elokuvia viimeiseen asti. Ehkä se oli flunssani tai ylimaallinen ihanuuteni, mikä sai miehen pään kääntymään ja lähtemään kanssani elokuviin katsomaan  yhdysvaltalaista, romanttista, musikaali-draamakomediaa.

Ja voi miten ihana kolmetuntinen meillä olikaan!  Kävimme ensin lunastamassa liput leffateatterissa ja hipsutimme sitten käsikynkässä torin reunaa pitkin Rentoon. Minä hörpin irish coffeen ja niistin nenääni ja T nautiskeli lattensa. Oltiin vaan onnellisina viihtyisässä baarissa, jonka sisustus on kuin meille tehty. Kamera  jäi kotiin, mutta saahan puhelimen kamerallakin tallennettua jotain.

La La Land oli juuri sellainen kuin odotinkin, ehkä jopa piirun verran enemmänkin. Trubaduurikin tykkäsi. Muistelimme molemmat  elokuvan jälkeen niitä sunnuntai-iltapäiviä lapsuudestamme/nuoruudestamme kun televisiosta tuli amerikkalaisia musikaaleja. Jonnekin sinne La La Land meidät  kai vei. Nauroimme ja minä tietysti itkeä tirskautinkin. Elokuvan jälkeen kaksi tyytyväisyydestä hykertelevää keski-ikäistä oli tilassa, missä flunssa, stressi, huonosti nukutut yöt, huoli ja murhe eivät tuntuneet kerta kaikkiaan yhtään missään.

F

Kuvat: Finnkino.fi