Ikävää ja kateutta

Olemme tottuneet olemaan erossa. Emme ole eläneet koko yhteisen elämämme aikana arkea yhdessä saman katon alla. Pääsääntöisesti kuvio toimii. Molemmat voivat keskittyä viikolla työhönsä, harrastuksiinsa, lapsiinsa – milloin mihinkin. Viikonloput ovat täyteläisiä ja olemme onnistuneet olemaan luomatta niihin liikaa painetta. Nautimme vain yhdessäolosta.

Mutta välillä ikävä yllättää.  Joskus sunnuntaisin tai maanantaisin erotessa. Niin kuin eilen. Useimmiten torstaina on jo niin kova ikävä, että ihan sattuu. Silloin tunnen kateutta niitä pariskuntia kohtaan, jotka saavat painaa päänsä joka ilta puolisonsa viereen ja käpertyä toisen kainaloon. Usein huomaan myös tuntevani pientä suuttumusta, kun sitä tunnutaan pitävän itsestäänselvyytenä. Ei ole. Se on suuri etuoikeus.

Onneksi päivät kuluvat nopeasti. Ja kohta on pääsiäisloma. Saamme olla kokonaista viisi päivää ja kuusi yötä yhdessä.

Suurimmaksi osaksi koen kuitenkin kaipauksen postiiviseksi tunteeksi. On ihanaa että on joku, jota ikävöidä. Sinkkuvuosiltani muistan tyhjyyden tunteen. Minussa oli aukko, mutta varsinaista kohdetta ei ollut. Oli vain epämääräistä ikävää toisen ihmisen luo. Muistuttelen itseäni siitä tunteesta, kun kaipaus iskee.

Juuri nyt minulla on, trubaduurini,  ihan tolkuton ikävä sinua!

F

Memento vivere!

”Muista elää!” Taiteilija, vapaaherra ja paroni Emil Cedecreutzin motto oli kyseinen lausahdus. Niin myös minun. Olen sen nyysinyt Emililtä. Keneltä lie Emil sen napannut? Joka tapauksessa tänään juhlittiin minun 43-vuotissynttäreitäni ja meillä oli vieraita Itä-Suomesta. Moton sanoma on näin vanhenemisen vuosipäivänä erityisen olennainen. Kiikutimme vieraamme tietysti lempimuseooni Emil Cedercreutzin taitelijakoti Harjulaan ja sen pihapiirissä olevaan kulttuurikeskukseen. Olen vieraillut siellä kymmeniä kertoja ja tuntuu etten ikinä kyllästy. Vielä kun saisin itse olla vierailleni oppaana ilman kiirettä, niin paikka olisi täydellinen.

Emil Cedercreutz pyhitti elämänsä taiteelle, kulttuurille ja estetiikalle. Niin myös minä. Hieman pienimuotoisemmin kylläkin, mutta jos minulla olisi samat taloudelliset mahdollisuudet kuin Emilillä niin tekisin tismalleen samoin kuin hän: matkustelisin Euroopan kulttuurikeskuksissa, tekisin taidetta omalla tavallani, kestitsisin vieraitamme, hoitaisin puutarhaa ja keräisin kaikkea kaunista ympärilleni. Hups. Noitahan on tullut tehtyäkin… Hieman vain pienimuotoisemmin kuin Emil Cedercreutz.

Joka tapauksessa jos et ole kyseisessä museossa vieraillut Harjavallassa, niin tee se! En ole ainoa, johon Emil Cedercreutzin spiritti on tehnyt vaikutuksen. Lukekaapa myös lempiblogini Kirjatoukka ja Herra Kameran fiiliksiä museosta viime kesältä. Yritin taltioida kuviin edes pienen häivähdyksen paikan maagisuudesta – paikka kannattaa kuitenkin ehdottomasti kokea livenä!

F

_MG_8040

_MG_8058

_MG_8055II

_MG_8054

_MG_8048

_MG_8049

_MG_8064

_MG_8077

_MG_8085

_MG_8087

_MG_8086

_MG_8083

Kehu kumppania -haaste

Saimme ensimmäisen blogihaasteemme.  Ja koska aihe on kertakaikkiaan loistava, niin tottakai lähdimme mukaan. Kataja-Parisuhdekeskus ry on haastanut satakunta bloggaajaa kehumaan omaa kumppaniaan ja käyttämään hashtagia #kehukumppania. Haasteessa pyydettiin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 

1. Milloin viimeksi olit erityisen ylpeä kumppanistasi? 

2. Mihin piirteisiin alun perin ihastuit kumppanissasi? 

3. Mikä on parasta parisuhteessanne? 

 Ensin kysymysten kimppuun kävi F. 

 1. Olipa vaikeaa ryhtyä miettimään jotain erityistä hetkeä, jolloin tuntisin ylpeyttä T:stä. Olen tavattoman ylpeä siitä, millainen isä ja bonusisä hän on kaikille lapsillemme. Tunnen joka kerta ylpeyttä, kun kerron hänen ammatistaan syöpätutkimukseen erikoistuneena tutkijana. Aina kun T nousee bassonsa ja bändinsä kanssa lavalle, ajattelen että wau  – tuo on minun mieheni! Tai kun hän tarttuu kitaraansa ja laulaa minulle jonkin kauniin pienen laulun. Ehkä suurinta ylpeyden tunnetta olen kuitenkin tuntenut  aina kun hän on seisonut rinnallani, silloin kun minulla on ollut vaikeaa, olen ollut surullinen tai olen kadottanut suunnan. 

 2. T on luonteeltaan vastakohtani. Hän on rauhalinen ja harkitseva. Hän todellakin tutkii ennen kuin hutkii. Hän on perusluonteeltaan myös tavattoman kiltti. T oli ja on mielestäni myös tavattoman komea, vaikkakin täysin erilainen kuin mitä olin kuvitellut unelmieni mieheksi. Nämä kaikki piirteet ovat jalostuneet entisestään ja taipumus alakuloisuuteen  on kadonnut miltei kokonaan. T on löytänyt ilon ja spontaanimman asenteen elämään – välillä voi vaan antaa mennä! Rakastuin ehkä eniten siihen miten läsnäoleva ja kiltti hän oli, mutta rakastan häntä juuri sellaisena, kun hän on! 

 3. Parasta on yhteytemme – niin seksuaalisesti kuin henkisestikin. Pidän myös aivan tavattomasti siitä, että olemme säilyttäneet yksilön vapautemme parisuhteessamme. Tässä suhteessa en ole joutunut tekemään kompromisseja! 

 Sitten vastausvuorossa T. 

 1. Olen ylpeä kumppanistani juuri nyt, kun hän on aloittanut valokuvaajan ammattitutkinto-opinnot ja suhtautuu niihin innostuneesti ja tosissaan, mutta ei vakavasti. Myös siitä olen ylpeä, että hän on löytänyt itselleen sopivan tavan pudottaa painoaan ja on onnistunut siinä todella hyvin. 

 2. Ihastuin kumppanini eloisuuteen, rehellisyyteen, kauneuteen, seksuaalisuuteen, esteettisyyteen, empaattisuuteen ja avarakatseisuuteen. 

 3. Parasta parisuhteessamme on se, että huolimatta erilaisuudestamme (tai ehkä juuri sen takia) meillä on syvä yhteys kaikilla tasoilla. Olen niin kiitollinen, kun on löytänyt sielunkumppanin ja maailman parhaan seksikumppanin samassa ihmisessä. 

 F&T 

 #kehukumppania

Intohimon tappajat – Osa III

Intohimon tappajat -sarja jatkuu, ja tällä kertaa syylliseksi on valittu televisio. Kaikilla on varmaan kokemuksia siitä, että rojahtaa illalla katsomaan telkkarista vain jotain mitä sieltä sattuu tulemaan. Sen jälkeen olo on kuin olisi saanut jonkin rauhoittavan pillerin: mitään ei jaksa tehdä ja tekee vain mieli ruveta nukkumaan. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Ei kuulosta kauhean intohimoa herättävältä toiminnalta.

Aika moni ajattelee että telkun katsominen on omaa tai puolison kanssa yhteistä aikaa, ja sitä se onkin, jos etukäteen päättää mitä aikoo katsoa, esim. elokuvan, sarjan jakson, dokumentin jne. Jos taas vain avaa telkkarin ja rupeaa surffailemaan kanavilla tai jää katsomaan jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa, käykin niin, että televisio varastaa kaiken ajan. Samalla se ikäänkuin hypnotisoi, ja sitä luulee lepäävänsä. Mutta lepo virkistää, telkkari ei.

Eli jos haluaa mennä apaattisena sänkyyn ilman mitään seksihaluja niin kannattaa harrastaa paljon telkun katsomista. Ja vielä parempi, jos hommaa vielä toisen telkkarin makuuhuoneeseen. Silloin voi yhdessä puolison kanssa mennä joka ilta nukkumaan ilman riskiä minkäänlaisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä.

T

Kroppa kuntoon -projektista

Viime kesänä mittani tuli täyteen ja päätin, että en voi enää hetkeäkään siirtää projektia nimeltä laihdutus.

Lihoin parikymppisenä ja painoa on ollut reippaasti yli tarpeen yli 20 vuotta. Nuorempana kokeilin niin kaalikeittodieettejä kuin Painovartijoitakin. Mehukuurejakin olen kokeillut. Huonolla menestyksellä.

Jo yli kaksi vuotta sitten liityin Facebookissa naisporukkaan, jossa joukko naisia pyrkii pitämään itsestään huolta. Osa porukasta oli jo saavuttanut mukavat mitat, joista pidettiin kiinni ja osa oli vasta matkalla. Muutamat naiset olivat onnistuneet pudottamaan painoaan roimasti. Tämä porukka inspiroi minutkin tekemään sen, minkä olin tiennyt jo pitkään olevan ainoa mahdollisuus hoikempaan olemukseen,  elämäntapamuutoksen. Nämä naiset tietävät, keitä he ovat. Kiitos kaikesta!

Tätä päätöstä oli edeltänyt monta muutakin päätöstä, jotka aina kaatuivat. Milloin mihinkin. Viime kesänä jokin kuitenkin naksahti. Päätin ottaa askeleen kerrallaan. Koska olen älykäs ja oppinut nainen, niin prosessin vaiheet olivat teoriassa selvillä. Käytäntö vain tökki.

Mutta nyt siis päätin tehdä toisin ja  tehdä käytännössä ne asiat, jotka tiesin johtavan positiivisiin seurauksiin. Olin jo aikaisemminkin ollut vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja saanut muutaman kilon putoamaan. Sitten homma jotenkin tyssäsi –  ja taas ruisleipä ja pasta maistuivat! Ja kilot tulivat takaisin.

Keskityin aluksi kahteen asiaan: laadukkaaseen, proteiinipitoiseen ja paljon kasviksia sisältävään ruokaan ja siihen, että söin säännöllisesti. Aterioiden koostumus oli pitkälti sama: noin 200-300 grammaa kasviksia, n. 150 g lihaa/kalaa/kanaa/äyriäisiä sekä hyvälaatuista rasvaa oliiviöljyn, voin, pähkinöiden tai avokadon muodossa.

T lähti tukemaan ruokaremonttiani hienosti. Hän vahti kellosta ettei ateriavälini karannut liian suureksi.  Hän myös huolehti kesälomallamme teinilaumamme muonittamisesta, jotta pystyin keksittymään vain omaan projektiini. Hän kohtasi lempeästi kiukutteluni, jotka olivat puhtaasti vieroitusoireita hiilareista ja sokereista luopumisesta. Hän myös jaksoi uskoa, että tällä kertaa minä oikeasti onnistuisin. Ei ihan helppo juttu kun oli vierestä seurannut muutaman yhteisen vuotemme aikana jo aika monta kariutunutta laihdutusyritystä.

Myös monet ystäväni ja työkaverini ovat tukeneet minua pitkin projektia. Erityisesti ystäväni ja sielunkumppanini Henna, joka teki minulle mm. räätälöidyn itsesuggestioäänitteen, jonka avulla rauhoittelin itseäni, kun projektin alussa oli hankalaa. Kiitos, ihana nainen. Paras ystäväni ja kummityttöni äiti kysyy varmuuden vuoksi joka kerta, kun istun heidän keittiössään, että et vissiin ota muuta kuin kahvia… Kiitos siitäkin.  En ole  kohdannut laihdutukseni aikana minkäänlaista negatiivista kohtelua. Päinvastoin. Olen saanut valtavasti kannustusta ja tukea. Kiitos jokaisesta kehusta ja tsempistä.

Olen temperamentiltani vauhdikas ja haluan, että asiat tapahtuvat tässä ja nyt. Kärsivällisyys ei todellakaan kuulu erityispiirteiisiini. Maltti on kuitenkin valttia silloin, kun painoa on pudotettavana useita kymmeniä kiloja. Säännöllisin väliajoin tuskastun totaalisesti painon hitaaseen putoamiseen. Silloin T lohduttelee ja sanoo rauhallisella äänellä: ”Jatka vaan. Kyllä se taas kohtaa putoaa.”

Kirjoitinkin aikaisemmassa postauksessa siitä, miten koin itseni kauniiksi ja naiselliseksi vatsamakkaroistani huolimatta. Pieni osa minusta taisi olla jopa tyytyväinen. Syöminen, viinin tissuttelu ja sohvalla lukeminen kun vaan ovat niin kivoja puuhia – ylipaino mahdollisti nämä kaikki toiminnot! Homma toimi pitkään, kunnes tuli päivä jolloin kohtasin totuuden: saatan sairastua ylipainoni takia, en pysty harrastamaan kaikkia  liikuntamuotoja sillä tavalla kuin haluaisin, vaatteet on ostettava isojen tyttöjen osastolta ja pääsääntöisesti ne näyttävät päälläni… no, kauheilta.

Projektia on nyt jatkunut miltei yhdeksän kuukautta. Painoa on tippunut himpun verran alle 20 kiloa ja vyötäröltä on kadonnut parikymmentä senttiä. Tarkoitus on jatkaa painon pudotusta ainakin toisen mokoman verran. Ruokakuvio on pysynyt melko samana koko  ajan ja tämän vuoden puolella mukaan on tullut liikuntaa, maltillisesti mummolajeja: kävelyä, uintia ja zumbaa.

Matka on siis kesken, mutta jokainen karistettu kilo vie lähemmäksi kokonaisvaltaista hyvää oloa. Olen aivan varma, että hoikistumiseni, ja se, että olen tyytyväisempi itseeni tekee hyvää myös parisuhteellemme! Ja on jo tehnytkin.

F

PS Kuvat on otettu miltei jämptisti vuosi sitten –  muutaman kuukauden ennen projektini alkamista. Päälläni on hääpukuni. Kuvat on ottanut Pessi Lahti ja pukuni on suunnitellut ja ommellut huikean taitava Marjo Haapasalo Boutique Minnestä.

IMG_0743

IMG_0732

IMG_0828

Kiire olla yhdessä

Usein kuin keskustelemme ystävien ja tuttavien kanssa, niin päällimäiseksi asiaksi heidän elämästään jää valtava kiire. Kiire, joka imee ihmiset kuiviin ja estää olemasta onnellinen. Kiire tuntuu olotilalta, jolle ei voi mitään – se on vain kestettävä. Meillä ei ole kiire. Tai ainakaan ei tunnu siltä. Mistähän se johtuu?

On tiettyjä rakenteellisia asioita, jotka vaikuttavat asiaan. Jälkikasvumme on jo teini-iässä ja heidän harrastuksensa ovat sen kaltaisia ja logistisesti sijoittuneena niin, ettei kuskaamista juurikaan enää tarvita. Lapsikatraaltamme onnistuu myös ruuanlaitto, tiskaus, siivoaminen ja monet muutkin kotityöt. Ne eivät siis enää ole yksinomaan aikuisten harteilla. Vietämme myös pääsääntöisesti joka toisen viikonlopun kahdestaan. Elossa olevat äitimme ovat ikäisiksikseen todella hyväkuntoisia, joten sinne suuntaankaan ei tarvita erityistä hoivaa. Aikaa kylläkin viikottain, mutta se on eri asia. Työaikamme ovat varmastikin keskimääräisesti hieman lyhyemmät kuin monella  muulla, erityisesti F:llä.

Edellä mainitut asiat on hyvä tiedostaa ja ymmärtää niiden merkitys omaan arkeensa. Puhdasta valintaa on se, että emme ole yhdessä avanneet telkkaria sen jälkeen kun Wallanderin viimeinen osa tältä erää esitettiin tammikuussa. Viikonloput on pyhitetty melko pitkälti leppoisalle yhdessä olemiselle. Emme harrasta yhdessä varsinaisesti mitään, mutta touhuamme kyllä kaikenlaista. Aikataulut harvoin sitovat elämäämme, kun olemme yhdessä. Viime viikonlopun saldo oli:  uiminen, ruuanlaitto, keilaaminen. Photoshopin opettelua, parin tauluhyllyn asentaminen seinään ja bloggaaminen –  nämä kaikkia tehtiin yhdessä varsin leppoisissa tunnelmissa. Lauantai-päivän F vietti  opiskelujen parissa ja tästä huolimatta meillä oli rutkasti aikaa istuskella takan lämmössä sohvalla, suunnitella Lapin matkaamme,  nukkua päiväunet ja vaan jutella.

Kun arki sitten taas koittaa ja molemmat keskittyvät omaan elämäänsä niin töiden, arjen pyörittämisen ja nuorten kanssa elämisen lisäksi molemmat harrastavat  liikuntaa, lukemista ja  dataamista. T soittaa bändissä, käy laulutunneilla ja katselee muutamaa tv-sarjaa. F on aktiivinen some:ssa, katselee puutarhaohjelmia tarjonnan mukaan ja tapailee ystäviään. Keskustelemme myös joka ilta puhelimassa. Riippuu vähän päivästä, mutta yleensä juttutuokiot kestävät puolesta tunnista puoleentoista.

Ja kyllä. Me tapailemme myös yhdessä ystäviämme. Mutta emme todellakaan joka viikonloppu, mutta aika usein kuitenkin. Silloin tällöin käymme teatterissa, näyttelyissä tai konserteissa. Mitä me siis emme tee, mitkä mahdollisesti säästävät meidät kiireeltä: emme pohdi ja vatvo mitä toinen tekee – tai jättää tekemättä,  emme juurikaan katso sitä tv:tä, emme harrasta aktiivisesti mitään, emme riitele, emme anna lasten paeta vastuuta kotitöistä, emme täytä viikonloppuja sovituilla menoilla, emme käy juurikaan ostoksilla (ruokaostoksia lukuunottamatta), emmekä murehdi tulevia tai menneitä…  Selittäisivätköhän nämä asiat kiireettömyyden tunnettamme…?!?

Perjantaisin – kun on kulunut neljä tai viisi yötä siitä kun on viimeksi nähnyt toisen – tuppaa kyllä tulemaan vähän kiire – olla yhdessä.

Kuvat ovat sunnuntain keilauskeikaltamme – pari tuntia sujui F:n sukulaisten kanssa rattoisasti.

F&T

Keilaradat

T keilaa

IMG_4666

Parisuhde on ykkönen

Tämä on ja oli lähtökohta meidän yhteiselle matkallamme. Päätimme molemmat siinä vaiheessa kun aloitimme suhteen ja sitouduimme toisiimme – ja siinä sivussa sitoutimme myös lapsemme, että parisuhde on ja pysyy tärkeimpänä asiana elämässämme. Se on toiminut.

Mielestämme olemme hoitaneet vanhemman roolimme vähintäänkin kiitettävästi ja monessa tilanteessa asioiden priorisoinnissa lapset ovat menneet muun edelle. Me käymme myös töissä ja ympärillämme on muitakin ihmisiä ja asioita, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan tietoisuus ja luottamus siihen, että meidän välinen rakkautemme on tärkein asia maailmassa.

F&T

Sohvalla

Kevät lautasella

Olemme todellakin hyvän ruuan ystäviä ja ruoka on keskeinen osa avioliittoamme. F:n
ruokaremontin jälkeen olemme keskittyneet hyvähiilihydraattiseen sapuskaan. Tykkäämme laittaa ruokaa yhdessä ja syödä hyvin. F vietti koko lauantai-päivän opiskelemassa  valokuvausta ja T kävi sillä aikaa kaupassa: tilliä, sitruunaa, kukkakaalia – ja voita tarjouksesta.

Saimme innokailta pilkkijäsukulaisilta kuhafileitä ja siitä se ajatus sitten lähti. T sävelsi sipulista, sitruunan mehusta, kermasta, tillistä, herbes de Provence -mausteseoksesta, suolasta, mustapippurista ja valkoviinistä soossin, joka nautiskeltiin kukkakaalimuussin ja voissa paistettujen kuhafileiden ja kylmän valkoviinin kera.

F treenaili kuvaamista ja sai ehkä napattua muutaman otoksen, jotka tekivät oikeutta tälle mainiolle aterialle. Ruoka valmistui mukavasti kun seuraksi otettiin lasilliset meidän lempparikuohuviiniä Anna de Codorníuta, joka oli muuten myös meidän hääskumppamme.

F&T

skumpat2jpg

sitruuna4

sipulit1

sitruuna3jpg

sitruuna2

kukkakaali

lautasella2

lautasella

Follow my blog with Bloglovin

Kuvien voimasta

Kuvat ovat tärkeitä. Kuvissa on voimaa.  Kuvat todellakin puhuvat  usein enemmän kuin  tuhat sanaa. Kuvat ovat suuri haaste blogillemme. Mutta me olemme ottaneet haasteen vastaan ja toivomme blogimme lukijoilta lempeyttä ja pitkäjänteisyyttä asian kanssa.

Flirttimaisteri on aloittelemassa valokuvauksen koulutusta työnsä ohessa ja on aivan täpinöissä asiasta. Haluamme että kuvat ovat kauniita – tai jos ei kauniita, niin kivoja – tai jos ei kivoja, niin edes hauskoja.  Ainakin toivomme että kuvamme eivät karkoita lukijoita tai aiheuta myötähäpeän tunnetta lukijoissa. Välillä postauksissa on kuvia, välillä ei. Riippuu miten saamme niitä otettua.

Lyömätön  apuväline kuvien ottamiseen on tällä hetkellä ohjelma nimeltä Triggertrap, joka on ladattu puhelimeen. Ohjelman ja siihen liittyvän piuhan avulla saamme kameran ottamaan kuvia silloin kun haluamme. Ohjelma reagoi ääneen ja laukaisee kameran. Pikkuruinen järkkärimme asennetaan jalustaan ja ei muuta kuin poseeraamaan! Ensimmäisissä ottamissamme kuvissa haimme mallia Tuulen viemää -elokuvan mainoskuvien poseerauksista. Jaa – ette huomanneet vai?

Kuvissa esiintyminen on meille molemmille oikeastaan aika helppoa ja niiden ottaminen tuntuu mukavalta. Toivommekin blogista meille pitkäaikaista, yhteistä, harrastusta ja kuvien miettiminen on hauskaa, vaikkakin välillä myös vaikeaa. Jo pelkästään sen takia, että emme ole yhdessä päivittäin.

Valokuvat vahvistavat. Perhekuvat perhettä, hääkuvat avioliittoa,  rippikuva- ja valmistujaiskuva nuoren kehittyvää identitetttiä ja niin edelleen. Näin uskomme.

Alla oleva kuva on vuodelta 2011. Silloin otatimme ensimmäisen perhekuvamme. Kuvaajana Julia Santanen.

F&T

mp_3

Periaatteen mies

Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minulla on periaatteita. Olenko siis selkärangaton takinkääntäjä? Ehkä jonkun mielestä. Toisaalta muistan lukion psykologian kirjasta aikuisen määritelmästä yhden asian. Se meni jotenkin näin: aikuinen pystyy muuttamaan mielipiteitään saamansa tiedon ja kokemuksen mukaan. Kääntäen voisi sanoa, että on lapsellista jääräpäisesti pitää kiinni omista mielipiteistään ja tavoistaan, jos maailma ympärillä muuttuu ja tietoa tulee lisää. Olen siis sitä aikuisempi mitä vähemmän minulla on periaatteita.

Periaatteiden vaaliminen on huono polttoaine intohimolle ja parisuhteelle, ja ne myös estävät ihmistä kehittymästä. Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten olin vakuuttunut, että meri ei ole minua varten. F kirjoitti nettideittipalvelun profiilissaan rakastavansa merta. Itse kerroin suoraan, että en voi sanoa sitä rakastavani, mutta annoin  sille kuitenkin mahdollisuuden. Nyt en voisi kuvitella kesiä ilman merta ja siihen liityviä asioita kuten mökkeilyä ja veneilyä. Sanoin suhteemme alussa paljon muitakin ”ei koskaan” -tyyppisiä lausahduksia. Vaimoani välillä vieläkin naurattaa kun teen innolla jotain, jota aiemmin olin vältellyt tai ajatellut, että se ei ole minun juttuni. Onneksi en ole periaatteen mies.

T