Vuosien suunnittelun jälkeen unelma toteutui: yö saaressa keskitalvella

Olen puhunut koko yhdessäolomme ajan siitä, miten me sitten joskus hiihdetään saareen ja ollaan mökillä  yötä. Ensin lapset olivat liian pieniä, sitten liian isoja mukaan otettavaksi, sitten ei ole ollut kunnon jäitä tai muuten vaan unelma hautautui muiden tekemisten alle. Mutta eilen se sitten tapahtui. Minullahan on ollut koko viikko hiihtolomaa ja Pekkakin otti perjantain vapaaksi, joten pääsimme matkaan jo aamulla.

Lainasimme veljeltäni ahkion johon saimme kätevästi kaikki varusteet yöllistä seikkailuamme varten: untuvapeitot, lämmintä vaatetta ja syötävää&juotavaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kaikki tuttu oli kietoututunut valkoiseen lumipukuun saapuessamme meren rantaan. Hihkuimme riemusta noustessamme suksien päälle ja asetellessamme aurinkolasit silmillemme. Meren jää kestäisi tällä hetkellä mainiosti myös autoilun, mutta unelmaamme kuului ehdottomasti nimenomaan jään yli hiihtäminen. Hiihtomatkamme ei ollut pitkä ja sää oli aivan täydellinen, joten olimme aivan tohkeissamme saavuttuamme mökille. Ensitöiksemme yritimme saada lämpöä mökkiin: päätimme selviytyä sähköpattereilla, koska kylmän ja vanhan savupiipun kuumentaminen tuntui hieman uskaliaalta.

Kiertelimme tutut paikat mökillä ja teimme pienen kävelylenkin jäällä. Näimme muuten merikotkan lähempää kuin koskaan aikaisemmin ja nautimme saariston talven karusta kauneudesta. Kuuma glühwein ja bouillabaisse maistuivat pakkasen ja reippailun jälkeen taivaalliselta. Mökki ei vain tuntunut lämpenevän. Onneksi ranta-aitasta löytyi irtopatteri, jonka Pekka raahasi makuukamariimme tuomaan lisälämpöä. Virittelimme ikkunaan viltin ja pidimme oviverhon visusti kiinni. Illan suussa laitoimme ulos vielä nuotion ja paistoimme bratwurstit, jotka maistuivat niin hyviltä sämpylöiden välissä sinapilla höystettynä. Illalla joimme vielä kuumat rommikaakaot ja sujahdimme vilpoisaan petiin. Meitä nauratti kun halailimme ja yritimme lämmittää toisiamme kylmähkössä yösijassamme. Tässähän on ihan loistava parisuhdevinkki: jos läheisyyttä ei ole tarpeeksi, niin painukaa yhdessä jonnekin paikkaan, missä on ihan helvetin kylmä ja pitäkää sitten toisenne lämpimänä! Se ei nimittäin onnistu ilman läheisyyttä ja fyysistä kontaktia.

Toiset lähtivät hiihtolomaksi etelän lämpöön, toiset luksushotelleihin ja jotkut alpeille harrastamaan oikeaa extremeurheilua. Meidän pikainen wannabe-extrememökkireissumme toimi ihan samalla tavalla kuin kunnon irtiotot. Teimme yhdessä jotakin epätavallista, mistä pidimme kumpikin ja mitä on hauska muistella jälkikäteen…

Mutta  seuraavaksi on kyllä jonkin luksuksen vuoro!

Marjaana

Sinunkaupat – Marjaana ja Pekka tässä hei!

Olemme kirjoittaneet blogiamme päivän yli kolme vuotta ja vietimme eilen ikimuistoisen hääpäivän ja blogin 3-vuotissynttärit Suomen Turussa. Aamulla nukuimme pitkään, iltapäivällä kumosimme pullon sampanjaa ja illan suussa lähdimme kaupungille. Ensin kävimme kiskaisemassa Anniskeluravintola Portissa GT:n aperitiiviksi ja sen jälkeen suuntasimme lempiravintolaamme Mamiin syömään paikan jumalaisen herkullisen menun: fenkolikeittoa tryffelivaahdolla, paras skagen ikinä, loistavaa ankanrintaa yllättävine höysteineen ja lopuksi vielä kotimaista chevreä ja jälkiruuaksi mustikkaa, valkosuklaata ja jukurttia. Kaksi ja puolituntisen oraalisen orgian jälkeen kaipasimme vielä hieman sielun ravintoa ja otimme pari askelta Aurajoen rannassa ja pujahdimme sisään Tiirikkalan ovesta.  Illan viihdyttäjänä oli The Rec  Quintet, joka hurmasi meidät musisoinnillaan.

Täydellinen ilta, jonka aikana teimme päätöksen, jonka olemme antaneet muhia tovin päissämme. Osallistuminen Radion Suomen Iltaan antoi alkusysäyksen ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Aiomme jatkossa kirjoittaa omilla etunimillämme. Silloin kun aloitimme kolme vuotta sitten tämän blogin, emme oikein tienneet mitä olemme tekemässä ja mitä tässä oikein tapahtuu. Jonkin verran nimimerkkien taakse meneminen liittyi myös siiviiliammatteihimme. Nyt on vettä virrannut tarpeeksi niin Aura- kuin Kokemäenjoessakin. Flirttimaisteri ja Trubaduuri pysyy edelleen blogimme nimenä, mutta vastedes teksteissä ovat me,  Marjaana ja Pekka.

 

 

Rakkautta ilmassa – ja se tekee mieli huutaa koko maailmalle!!!

Jos jokin tämän parisuhdeblogin pitämisessä on erityisen mukavaa, niin se että minulle kerrotaan aika usein pienistäkin askelista rakkausrintamalla. Minä en nimittäin naura tai vähättele. Minä riemuitsen sydämeni kyllyydestä jokaisesta pienestäkin liikahduksesta rakkauden suuntaan. Joku on uskaltautunut nettitreffeille, joku toinen on löytänyt uutta vipinää vanhassa suhteessaan ja joku on taas tavannut ihmisen, johon tuntee vetoa… puhumattakaan siitä, kun sitten kolisee oikein kunnolla. Minä luen ja kuuntelen jokaisen viestin ja kertomuksen iho kananlihalla ja kerron niistä tohkeissani T:lle. Siellä täällä – kaiken pimeyden ja räntä- ja lumisateen keskellä on kuulkaa rakkautta ilmassa ja voi taivas, miten ihanaa se on!

Muistan miten tuskallista se oli, kun teki mieli huutaa omaa rakastumisen kokemustaan ihan kaikille. Yritin varmaan pidätellä ja toimia kuten kulttuurissamme on tapana, mutta äärimmäisen heikoin tuloksin. Kerroin rakkaudestamme ihan kaikille, jotka hiukankin jaksoivat kuunnella, tai eivät ymmärtäneet paeta paikalta. Blogi syntyi varmasti osaksi myös siksi, että tarve ei ole kadonnut miltei kymmenen vuoden aikana mihinkään. Rakkaus ja intohimoinen parisuhde ovat sellainen voimavara, joka näkemykseni mukaan muuttaa oikeasti maailmaa – ja olisi perin outoa olla hiljaa tämmöisestä mullistavasta löydöksestä. Minun mielestäni. Onneksi Trubaduuri on kanssani samaa mieltä.

Tällä viikolla ei ole pelkästään amerikkalaislähtöinen rakkauden juhla, joka meillä ystävänpäivänä tunnetaan, vaan myös meidän hääpäivämme ja blogimme 3-vuotissynttärit. Aiomme siis vastaisuudessakin pitää meteliä rakkaudesta, sillä loppupeleissä vain siitä on kysymys.

All you need is love.

F

Arjesta juhlaa

Käsilläni on todella mielenkiintoinen matka itseeni ja ongelmakäyttäytymiseni ytimeen. Eräs kiinnostava oivallus on ollut se, että minulla on valtava tarve tehdä arjesta juhlaa. Minun on vaikea pitää rutiineja yllä, tylsistyn helposti ja haluan elämääni kohottavia asioita – ja paljon. Jokainen järkevä ihminen ymmmärtää, että jos haluaa että käynnissä on koko ajan jonkin sortin bileet ruokineen ja juomineen, niin painonhallinnan kanssa tässä on jonkinasteinen ristiriita. Minäkin alan pikkuhiljaa ymmärtää.

Tosiasia on että vuosikymmenten ajan jatkuneiden mässäilybileiden aika on lopullisesti ohi, jos meinaan saada painoni hallintaan. Minun on löydettävä arkeeni muita kohottavia asioita, joista saan juhlan tuntua arkeeni. Esitin nimittäin itselleni kysymyksen. Onko todella niin tärkeää, että arki tuntuu juhlalta? Ja vastaukseni oli, että on. Mielestäni elämä on liian lyhyt muuhun. Trubaduurihan tekee viikonlopuistani juhlaa pelkällä olemassaolollaan, mutta arjesta minun on selviydyttävä itsekseni.

Prosessi on vielä kesken, mutta olen jo tehnyt muutamia suunnitelmia ja ottanut askeleitakin siihen suuntaan, että elämäni olisi nautinnollista ja kohottavaa ilman  syöminkejä ja juominkeja. Minulla on onni puolellani. Rakastan nimittäin myös juhlien järjestämistä, en pelkästään juhlimista. Minusta on kivaa suunnitella tarjottavat ja juhlapukeutuminen sekä siivota ja koristella talo juhlia varten. Montako kertaa olen kertonut miten paljon rakastan leikkokukkia? Arkeni pääpaino tulee olemaan vastaisuudessa juhlien esivalmisteluissa. Laihduttaminen, painonpudotus ja -hallinta ovat sen vuoksi kohtuullisen ongelmallinen haaste, että syömistä ei voi lopettaa kokonaan, kuten esimerkiksi  voi tehdä tupakoinnin kanssa. On siis keksittävä keino, miten ruuan energian määrän saa vähennettyä reilusti suhteessa kulutukseen.

Minun on saatava muutos ruokailutottumuksiini ja koska olen päässyt ajatuksissani siihen tosiasiaan että haluan arkeni olevani jonkin sortin juhlaa, niin kaalikeittodieetti ei ole minun ratkaisuni. Syömiseni on muututtava mätöstä  à la carte -annosten kaltaisen ruuan nautiskeluksi. Aion siis panostaa arkiruuan suunnitteluun, raaka-aineisiin ja esillepanoon. Oletteko muuten huomanneet miten tajuttoman hyviä kotimaiset omenat ovat verrattuna tuontiomppuihin?

Pääpaino arjessani tulee kuitenkin olemaan muissa juhlajärjestelyissä. Voi vitsi. Olen ihan fiiliksissä oivalluksestani, joka ei varmastikaan ole uusi, mutta minulle se on tässä hetkessä tuore ja toivoa antava. Minusta ei saa tässä elämässä kurinalaista salikissaa, mutta minulla on mahdollisuus saada painoa alas, nautiskella arjestani ja parantaa elintapojani ja elämänlaatuani ihan huimasti.

F

Kotimaisia omenoita

Kotimaisia omenoita_1

Kotimaisia omenoita_2

Kun melkein lakkasin uskomasta rakkauteen

Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäisen avioliittoni mentyä nurin aloin epäillä ettei sellaista asiaa kuin rakkaus ole olemassakaan.

Minulla oli kuitenkin plakkarissa kokemus, joka kannatteli uskoani ja pani minut epäilemään tunnettani. Olen nimittäin kasvanut rakkauden keskellä. Vanhempieni avioliitto kesti melkein 30 vuotta ja se oli ns. rakkausavioliitto. Heidän suhteensa päättyi isäni kuolemaan, mutta rakkaus ei ole kadonnut edelleenkään mihinkään.

Silloin kun meinasin menettää uskoni rakkauteen, aloin etsiä sitä monista muistakin paikoista kuin omasta kokemuksestani: kirjoista, musiikista, elokuvista, muista ihmisistä jne. Nyt puhun nimenomaan kahden aikuisen ihmisen välisestä, intohimoon perustuvasta parisuhderakkaudesta, sillä rakkauteni lapsiini ei ole koskaan ollut epäilyksen alla. Etsintäni ei ollut turha, vaan rakkautta löytyi monista paikoista. Erityisesti koin tärkeäksi kohdata ihmisiä, joilla oli parisuhteessaan hyvä olla. He valoivat uskoa rakkauteen ja mahdollistivat sen, että pystyin olemaan avoinna, kun se sitten osui kohdalle ja rakastuin Trubaduuriin.

Tänään Yle Fem Teemalla alkoi kolmiosainen sarja Sinun, ikuisesti, missä käydään läpi kuuden tanskalaispariskunnan rakkaustarinoita. Heidän parisuhteensa ovat kestäneet ikuisuuden. Ensimmäinen jakso oli todella koskettavaa katseltavaa ja sulattaa paatuneemmankin katsojan sydämen. Lämmin suositus kaikille nille jotka uskovat rakkauteen ja nille, jotka meinaavat välillä olla uskomatta.

F

Kuva: http://www.dr.dk

Taiteilijatreffeille itseni kanssa

Julia Cameronin legendaarinen opus Tie luovuuteen vannoo kahden harjoitteen nimiin. Toinen on päivittäinen tajunnanvirranomainen kirjoittaminen heti herättyään ja toinen on taiteilijatreffit itsensä kanssa. Koska käyn aamuisin Sarasvuon kanssa lenkillä pari kertaa viikossa (tai jatkan käymistä taas huomenna) ja rakastan nukkumista, niin en edes yritä aamukirjoittamista ennen kesälomaa, mutta päätin alkaa hemmotella itseäni näin helmikuun alkaessa taiteilijatreffeillä. Julia Cameron antaa hyvin vapaat kädet taiteilijatreffien sisältöön, mutta pääasiallisena tavoitteena on laatuaika itsensä kanssa. Olen tehnyt tämänkaltaisia sessioita itsekseni silloin tällöin oikeastaan siitä lähtien kun erosin ensimmäisestä liitostani, mutta nyt kun molemmat poikani ovat täysi-ikäisiä ja lentämässä pikkuhiljaa pesästä, niin päätin aloittaa säännölliset, viikottaiset, etukäteen suunnittelemani taiteilijatreffit.

Cameronin ajatus on että oli kysymys sitten elokuvasta, konsertista, valokuvaamisesta, taidenäyttelystä tai mistä tahansa elämyksestä, niin se pitää kokea itsekseen ilman seuralaista. Ystäväni muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen on kirjoittanut Cameronin opeista inspiroivan tekstin, klik.

Vuoden ensimmäisen taitelijatreffini sisällöksi valitsin Heli Laaksosen runoillan Emil Cedercreutzin museolla. Runoillan lisäksi museolta löytyy vielä muutaman viikon ajan myös Heli Laaksosen kuvataidetta näyttelystä Rakas, kutsusin meil 100 viarast. Ilta oli inspiroiva, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka olen seurannutkin Laaksosen tuotantoa ja uraa, niin myös ensimmäinen kerta kun olin katsomassa häntä livenä.

Haen taiteilijatreffeillä itselleni lisää buustia työhöni ja vapaa-aikaani, mutta myös parisuhteeseemme. Vaikka minulla onkin nykyään malttia vaikka muille jakaa, niin levoton perusluonteeni ei ole kadonnut mihinkään. Tylsistyn edelleen helposti ja se, että olen levollinen, inspiroitunut ja että minulla on hyvä olla itseni kanssa ei voi olla näkymättä parisuhteessamme positiivisesti.

F

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On helppoa olla rakastava kumppani ihmiselle, joka on hyväntuulinen, energinen, hellä ja huomioiva.

Mutta entä jos puoliso kiukuttelee, on kärsimätön, useimmiten omissa ajatuksissaan ja silminnähden tuskainen? Niinpä. Olen ollut viime aikoina enemmän jälkimmäistä sorttia. Ajatukseni pyörivät muutosprosessissani, flunssassani, syömisessäni, liikkumisessa (tai juuri nyt liikkumattomuudessani), rutiineissani ja psykologikäynneissäni. Minussa.

Olen juuri nyt erittäin iloinen, että T asuu viikot poissa kotoa ja saa pitää arkisin lomaa minun elämästäni. Toki keskustelemme joka päivä puhelimessa, mutta yleensä olen suhteellisen hyvällä päällä jutellessamme. Yritän myös viikonloppuisin olla sälyttämättä muutosvastarintaani, kärsimättömyyttäni ja epäonnistumisen pelkoani ja kaikkea muuta kuonaa aviomieheni päälle. Hän on nimittäin täysin syytön olemassaoleviin haasteisiini.

Onneksi olen tajunnut näiden kohta kymmenen yhteisen vuotemme aikana, että rakkautemme on kestävää sorttia ja se ei ihan pienistä hetkahda. Ja sitä paitsi. Olemme luvanneet todistajien läsnäollessa rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö joskus ottaisi päähän toisen luonteenpiirteet, heikkoudet, ärsyttävät tavat tai se, että toinen tuntuu lyövän päätään seinään kerta toisensa jälkeen.

Olen kiitollinen aviomieheni pitkämielisyydestä paino-ongelmani suhteen ja kaikesta siitä järjen äänestä, minkä hän kaivaa itsestään, kun minulta on viimeisetkin järjen hivenet kadonneet päästä.

Nyt lupaankin sinulle, rakas ja ihana aviomieheni, että vastoinkäymisten jälkeen tulee myötäkäymisen vuoro ja tulet saamaan itsellesi rakastavan, hellän, energisen, hyväntuulisen ja huomattavasti terveemmän ja hoikemman vaimon. Sellaisen sinä olet totisesti ansainnut.

F

Pohjalta suunta on vain ylös

Onneksi en ole suistunut elämässäni pohjalle kuvainnollisesti, vaan pikemminkin kirjaimellisesti – nimittäin sängyn pohjalle. Edellisviikon perjantaina se alkoi. Flunssa, joka kaatoi naisen sänkyyn yli viikoksi. Trubaduuri sairastui ensin ja hieman lievemmin. Sitten oli minun vuoroni.

Nyt kun tauti rupeaa hellittäämään, niin fiilis on mitä parhain. Petipotilaana oleminen aiheutti minulle suunnattoman tylsistymisen tunteen ja frustraatio oli melkoinen. En päässyt toteuttamaan hyviä, uusia rutiinejani ja jatkamaan Kohti parempaa elämää -prosessiani. Kosmos koetteli hieman lisää.

Tai ehkä prosessini etenikin ihan tavattomasti. Nimittäin vaikka minua otti päähän olotilani, en ryhtynyt lusikoimaan jäätelöä suoraan pakastimesta, vaan keskityin lepäämään ja litkimään inkiväärisitruunahunajajuomaa. Nyt kun energia on palautumassa, suorastaan puhkun intoa. Ensi viikonlopuksi pitää keksiä jokin retki ja muuta viihdykettä. Ehkä lähdemme T:n kanssa Tampereen suuntaan? Hiihtolomakin on ihan tuota pikaa…

Tänään tuli vielä pieni takapakki terveydentilassa, mikä ei liity flunssaan, mutta mikä estää uimisen toviksi. Nuhakin vaivaa vielä vähän, mutta ehkä pääsen liikuttamaan itseäni jollakin tapaa loppuviikosta.

Eilisen sulostuttajana oli onneksi kirjallisuuspiiritapaaminen ihanien naisten kanssa. Käsittelyssämme oli tietenkin Juha Hurmen huikea Niemi.

Ennen kirjallisuuspiiriä kävimme porukalla äänestämässä ja nautiskelimme T:n tekemiä falafelejä. Nam ja maiskis. Sairastamisessa on sekin hyvä puoli että tajuaa, että asiat hoituvat näppärästi ilman minuakin. Niin kotona kuin töissäkin. Auttavia käsiä löytyy – on sitten kysymys lumitöistä tai viikonlopun ruuista.

Etenen maltilla pois sängyn pohjalta kohti energistä kevättä.

F

Eriparia

En jaksa lakata hämmästelemästä meidän erilaisuuttamme. Meidän tapauksessa erilaisuutemme on jo ulkoisestikin niin silmiinpistävää, että se ei jää kenellekään epäselväksi. Trubaduuri on miltei 190-senttinen ja tumma kuin mikä, minä piirun verran yli 165 senttiä ja vaalea. Vaikka blondius tuleekin nykyään purkista, niin ihon kelmeys on aitoa. Minun nahkani ei päivety kauniin ruskeaksi kevään ensimmäisten auringon säteiden jälkeen, kuten puolisollani. Mieheni olemus on suora, rasvaton, kevyt ja hoikka, kun taas minun kehoni koostuu kurveista, ulokkeista, pyöreydestä, rasvasta ja isosta massasta.

Mutta erilaisuutemme ei todellakaan jää näihin ulkoisiin asioihin. Se on tullut todistetuksi moneen kertaan myös lähiaikoina. Viime viikon vastoinkäymisten jälkeen asiat ovat edenneet ihan mukavasti ja tuntuu että olen saanut jostain uudesta kiinni. Yritän saada otetta vuosikymmeniä minua riivanneista addiktioista ja nujertaa ne. Tiedostaminen ei ole ongelma, mutta epäonnistumisen pelko ja kärsimättömyys ovat. Erityisesti kärsimättömyys. Vaikka tiedän asioiden tapahtuvan hitaasti ja ymmärrän pysyvän muutoksen syntyvän vain maltilla, niin minun on jumalattoman vaikeaa hyväksyä tilanne. Sorrun niin helposti kohtuuttomiin vaatimuksiin ja mopo meinaa karata käsistä suuntaan jos toiseen.

Trubaduurin psyyke on täysin toisenlainen. Hän tekee harvoin (lue: ei koskaan) ylilyöntejä oikeastaan minkään asian suhteen, hän on kärsivällinen, maltillinen ja pitkäjänteinen. Se mikä on minulle ihan helvetin vaikeaa, on hänelle luontaista ja helppoa. Minulla on siis vieressäni opettaja ja guru vailla vertaa.

Aivan kuten T:lläkin on minussa. Mieheni katoaisi rutiineihinsa, askeettisuutensa ja tasapaksuun elämään ilman minua. Hänestä katoaisivat elämänilo, spontaanisuus, sosiaalisuus, nauru, hulluttelu ja kauneus.

Onhan se ihan mieletöntä että olemme löytäneet toisistamme vastavoiman itsellemme. Minä annan ja saan. Hän antaa ja saa. Ja tämä ei vaadi mitään erityistä, olemme vaan omia itsejämme ja annamme palaa!

F

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnea onkimassa

Rauhallinen ja leppoisa viikonloppu rupeaa olemaan takana ja viikonlopun kohokohta oli ehdottomasti Solsidan-elokuva. Meitä nauratti ihan tolkuttomasti ja kyyneleetkin valuivat – sekä liikutuksesta että riemusta.

Olemme molemmat Solsidan-sarjan faneja ja meiltä löytyy useampikin tuotantokausi dvd:einä ja olemme kikattaneet kaikki jaksot läpi. Jo pelkästään sarjan tunnari saa hymyilemään. Leffa toimi erinomaisesti, ja onneksi tunnusmusiikkiakaan ei oltu vaihdettu valkokangasversioon

Joissakin arvosteluissa luki että leffa vaatii sarjan tuntemista toimiakseen, mutta uskoaksemme naurut irtoaa myös sellaiselle joille Anna, Alex, Mickan, Fredde, Anette, Ove ja muut eivät ole entuudestaan tuttuja. Solsidan-leffa teki tavanomaisesta viikonlopusta suorastaan hohdokkaan. Vahva suositus siis.

F&T